Viha ja rakkaus.

Niin moni kohtaamani ihminen on antanut elämääni uutta valoa, usein juuri silloin kun oma huominen on tuntunut valottomalta, joku ystävällinen sana on antanut voimaa, kantanut uuteen ajatukseen, uuteen päivään. Kuin kirkas tähden pilkahdus öisellä taivaalla, loistanut ja mennyt taas palatakseen sopivana hetkenä uudelleen, tai antanut muistojen kautta säteitä menneisyydestä. Rakkaan ystävän jättämä lämpö lämmittää aikojenkin takaa. Sitä merkittävämpää, mitä vaikeampaan hetkeeni hän on lähelleni saapunut. 

Elämässäni oli vuosia jolloin tuntui kuin kukaan ei olisi minua tarvinnut, kuin koko elämäni merkitys olisi puhallettu pois. 

Silloin ohitin kaikki sellaisetkin asiat  joilla olisi siinä hetkessä ollut suuri merkitys, joista olisin saanut lämpöä  ja voimaa jota etsin, kaipasin. ja en kuitenkaan löytänyt vaikka moni ystävä oli lähellä, valmiina tarttumaan käteeni,  nostamaan ja tukemaan, olemaan valona pimeällä taivaallani.

Samalla kuitenkin olen kohdannut heitäkin joiden huomiseen vaikuttavat ikävät eilisen muistot. 

Heitä, joilla on vaikeaa paljastaa omia ajatuksiansa, he ovat kuin lukinneet itsensä, heitä ei pääse lähelle, he eivät luota keneenkään ja heidän kanssa jutellessa muistan omia tummia vuosiani.

 Muistan kuinka pakenin omia ajatuksiani joista ei voinut puhua kenenkään kanssa. Nyt tähtitaivasta katsoessani ajattelin että silloin ihminen on kuin tähti taivaalla, loistaa aikansa ja sammuu  kunnes jokin ihmeellinen voima saa loisteen palaamaan.

Kun oppii luottamaan muihin, löytää itsensä. Minussakin on rohkeutta olla oma itseni, riisua mieleni alasti, myöntää ettei kaikki tämän elämän kokemukset ja kohtaamiset ole olleet merkityksettömiä.

Joku on jättänyt lähtemättömän jäljen, joku oli kuin tuuli joka meni ohi nostaen pölyn tielle.

On ihmisiä joiden mielipiteillä on oma tarkoituksensa. He haluavat muuttaa toisen mielipidettä mukailemaan omaansa ja ellei se onnistu on piru irti. Sellaista piruntanssia olen joutunut sietämään, mutta sellaiset olen myös oppinut ohittamaan, koska sellaisella ihmisellä on oma helvettinsä koettavana ja se avautuu jossain vaiheessa tuskallisena takautumana. Isien pahat teot jne. mutta omista teoistaan kukin on itse vastuussa.

Kun tuttava aikoinaan sairastui vakavasti, hän kysyi mitä pahaa on tehnyt saadakseen tämän taudin.

Tapasin hänet jossain vaiheessa karsimassa tuulen kaatamia puita. 

Istuimme kaatuneelle rungolle ja juttelimme niitä näitä. Syntyi siinä sitten sellainen sanaton hetki. Tuntui ettei ollut kummallakaan sanoja toisillensa.

Hän kuitenkin alkoi puhumaan sairaudesta ja totesi ettei mitään ole tehtävissä, mutta kyllä hän on moneen kertaan ennättänyt miettiä mitä on tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä omissa valinnoissaan.

Hänellä oli muutamia asioita vielä haaveena, jos jaksan, hän sanoi.

Yksi asia hänellä oli jonka kanssa hän sanoi painineensa näinä kuukausina. Hän vihasi omaa isäänsä eikä koskaan pyytänyt anteeksi sitä, että oli sanonut pahasti viimeisen kerran isän tavattuaan.

Nyt minä kiittäisin isää ja pyytäisin anteeksi, tekisin mitä tahansa saadakseni ottaa isä syliini ja pyytää anteeksi, mutta kun isää ei enää ole, hän kyynel silmissä tilitti katumustaan. Koska en

 ollut hänen isäänsä tavannut, en hänekään elämästänsä kovin tarkoin tiennyt koska olimme tutustuneet yhteisten tuttavien kautta, en voinut ottaa kantaa tapahtumiin. Hän sanoikin, ettei mikään enää korjaa asioita, mutta se asia on hänen helvettinsä loppuun asti.

Samana syksynä sitten hänen matkansa päättyi, hänen maanpäälinen helvettinsä oli kärsitty ja kuten hän oli sanonut; " Kaikki minkä teit ja jätit tekemättä, on kerran laitettava vaakaan ja katsottava syyn ja seurauksen painoero."

Kyllä se taitaa ihan jokaisella olla helvetti ja taivas omissa valinnoissa.

Niin makaat kuin petaat.

On asioita joita muistaa ja muistelee ilolla ja rakkaudella, mutta toisaalta kokemuksia joihin on liittynyt pelkkää pahaa mieltä, ei niitäkään noin vain pyyhitä pois muistoista.

Eletty elämä on piirtänyt lähtemättömät jälkensä jokaiseen ihmiseen. Viha ja kirous seuraavat toisiaan kiitoksen ja rakkauden rinnalla. Antaako elämä mitään anteeksi?

Euron takista vitonen.

Muuttaako koulutus meitä ja kuinka paljon?
Ruotsinkielen oppimispakko säilyi kouluissamme, kyllä aina on sanottu, että ruotsin oppiminen auttaa oppimaan englantia ja muita kieliä, siitä saa pohjan jolle on hyvä rakentaa.

Joskus eräs tuttava sanoi, että meidän ystävämme ovat niin eri piireistä.
Tarkoittiko hän ja mitä tarkoitti, minusta juuri sitä, että minä kun en ole kouluja käynyt, en voi liittyä hänen tuttaviensa joukkoon.
No, kukin pitäköön ystävänsä, minulla on vara jakaa omani.
En muutenkaan ymmärrä mitä tarkoitetaan kun sanotaan jonkun ihmisen olevan kouluttamaton, vaikka hän tekee ihan samaa työtä kuin se kouluja käynytkin, ellei joku tutkinto ole työn edellytys, ehdoton alin vaatimus.
Karjakoita koulutettiin aikoinaan ihan harjoittelun ja työssä oppimisenkin kautta, mutta koulun kautta.
Minä jouduin menemään navettaan heti kun sormet ylettyivät nisän ympäri ja lypsyjakkaralta jalat maahan. Hoidin sittemmin isoakin karjaa ilman mitään karjakkokoulun tutkintoa, hyvin selvisin ja työtstäni kiitettiin, mutta sehän on fyysistä työtä, ei kynän pyörittämistä paperilla. Ei sitä oppineiston parissa arvosteta!
Kun tässä sitten eräässä elämän vaiheessa olin minäkin koulutuksessa, tuli puheeksi opettajien kanssa millaisia todistuksia meillä oli kansakoulusta, koska meistä suurin osa oli sen ikäkauden ihmisiä, ettei monikaan ollut oppikoulun ovea edes avannut. Meillä kun oli sekä matematiikka, että muita kirjallisia aineita oppimäärässämme sen hetkisessä koulutusohjelmassamme. Ei minua hävettänyt kertoa päästötodistukseni keskiarvoa, se oli ja on 9,81. Siihenkin vaikutti alakoulun opettajan antana käsityönumero joka todellakaan ei kertonut taidoistani, vaan opettajan suhtautumisesta vanhempiini ja minun taitoihini. Oman tytön piti olla parempi, kun ei muutoin, niin numeroilla.
Ei se minun käsillätekemiseeni ole koskaan vaikuttanut, keskiarvoon kuitenkin.

Koskaan minulle ei ihmissuhteissa ole tullut mieleenikään verrata koulutetun ja kouluttamattoman ihmisen arvoa toisiinsa. Olen voinut ystävystyä herran ja narrin kanssa, viihtynyt kokin ja piian seurassa, vaikka syönyt penkiltäkin. Kissat ja koirat tulevat aina tutustumaan minuun. Sekin taitaa olla merkki siitä, ettei ole väliä kenen kanssa juttelen ja kenen niskaa silittelen.

Ulvilassa olin hetken hoitamassa erään perheen kahta pientä lasta, äiti oli kotitalousopettajana lähikoululla. Laitoin päivisin ruoat jopa sille salaojitusta tehneelle työporukalle joka viipyi viikon talon peltoja salaojittaen. Emäntä kyllä oli oppinut ja tiesi mistä puhui, mutta joskus oli ihan käytännön juttuja joita olin kotona oppinut ja ihmettelin kuinka tuo emäntä noin tekee, äiti ja mummo tekivät toisin.
Kyllä me, eri ikäiset, piika ja emäntä, opimme toinen toisiltammekin ja olen ikuisesti kiitollinen etten ole mitään annettaua ja kohdalleni sattunutta työtä jättänyt tekemättä, ainakin kokeillut ja sitten opetellut, vaikka taitavaksi ei aina taitoni riitä, jotain teen asian hyväksi ja osaan pyytää apua kun en itse osaa.

Nyt kouluttaudutaan sosiaalialan tehtäviin, lähihoitaja koulutukseen menee moni, koska sillä alalla on työtä tarjolla, mutta ala on kyllä vaativaa, henkisesti pitää olla vahva persoona, koska hoidettavat ovat laidasta laitaan. Työ vaatii paitsi voimia, myös asennetta. Siinä tyässä pitää olla sydän mukana, eikä palkkauskaan ole päätä huimaavaa.

Sairaanhoitajat, kodinhoitajat ja nyt lähihoitajat tekevät arvokasta työtä. Se ei aina ole helppoa, ei varsinkaan kun ainainen kiire pakkaa päälle ja asiakkaille/ potilaille ei jää tarpeeksi aikaa.
Ylimielisyys ei sovi noihin ammatteihin, vaikka sellaisella luonteella ei sovi muuhunkaan ammattiin.
Liikenteessä moni ylimielisesti muihin suhtautuva on huomannut olevansa ennen pitkää kolarialtis ja muut tietävät sellaisen ihmisen olvan peräti vaarallinen tuolla liikenteessä mukana ollen.

Ylimielisyys, muiden aliarvioiminen ja suoranainen loukkaus on joka taholla äärimmäisen rumaa toimintaa.
Ellei ole hyvää sanottavaa, tai ellei osaa huonoa sanomistaan pukea ystävälliseen muotoon, kannattaa olla hiljaa. Siitä nähdään esimerkkejä joka päivä tuolla nettimaailmassa.
Ihmisiä nimitellään, arvostellaan ja arvioidaan kun vanhaa tavaraa kirpputorilla.
Kirpputorimyyjätkin saavat huijarin nimen, vaikka kauppa on ihan vapaaehtosita ja perustuu tarjoukseen ja sen hyväksymiseen.
Kun minä maksan euron takista vitosen, syy on minun, ei myyjän, jos hinta alkaa harmittamaan.

Kansainvälinen naistenpäivä.

Naistenpäivä.
Minusta kun naisten ja miesten päiviä ovat ihan kaikki päivät.

Kansainvälinen Naistenpäivä sitten sanookin enemmän.
Sen perustamiselle oli perusteet kansainväliset, eli tavoitella samoja  oikeuksia naisille kaikkialla, niin poliittisesti kuin opetuksellisestikin.

Meillä tämä päivä on ruusujen jakelu päivä.
En tiedä ansainneeni ruusua enkä orvokkia pelkästään sillä, että olen nainen. Siksi en ole mennyt kukkienjakeluun saamaan omaani.
Naistakin pitää arvostaa työssä ja kotona jokaisena päivänä, jokaisen tehtävän ja velvollisuuden äärellä.
Äitienpäivä on eri asia, silloin lapset voivat osoittaa rakkautensa ja kiitollisuutensa äideille ja mummoille, mutta siinäkin on omat haittansa. Nykyperheissä on isiä ja isien lapsia, sitten vielä uuden äidin kanssa yhteisiä ja uuden äidin omia. Kyllä siinä joku " äidittömäksi itsensä tunteva" tuntee olevansa osaton onnesta ja onnen jakamisesta jopa äitienpäivänä. Moni isä on yksinhuoltaja.
Ehyen perheen lapsena kasvaneena en osaa edes mielikuvina kuvitella kuinka äitienpäivä vaikuttaa eronneen perheen lapseen joka on menettänyt yhteytensä omaan äitiinsä.

Vaikka, eihän lapsi aina edes tunnusta äitiänsä, niinkin kun on tässä elämässä, vaikka toisaalta adoptoitu lapsi etsii aikuistuttuaan omia biologisia vanhempiansa.
Joskus olis kyllä permpi sanoa, ei sun isäs ole isäs, vaikka luulee niin! Sekin kun tuppaa olemaan totta!

Eli ei tämä päivä eilistä kummempi.
Kaurapuuroa aamupalaksi ja kakkukahveja juovat ihan muut naiset. Kuohuvia juomiakaan ei lasissani.
Kun en vain ymmärrä miksi niitä ruusuihin tuhlattuja rahoja eivät yritykset ohjaa kehitysmaiden naisille?

Voimavarat.

On ihan uusia ovia taas raollaan, pitää vain tarkkaan harkita mitkä niistä avaa, mitkä jättää ihan auki.

Mietityttää tämän elämän arvoituksellisuus.
Äiti joka on pitänyt leskenä huolta kehitysvammaisista lapsistansa sairastuu vakavasti, monen jo koetun vakavan sairauden läpikäytyään, osittain liikuntakyvyttömänäkin.
Vaatii todella paljon  voimavaroja hyväksyä tilanne, hoitaa ei voida.
Mikä mummomahti olisi valmiina auttamaan, onko sellaista olemassakaan?

Kun puheenaiheena on viime aikoina ollut Sote, eikä siitä sitten mitään valmista tullut, olisiko siihen suunnitteluun käytetyillä varoilla ollut tärkeämpiä reikiä?
Moni asia vammaisten ja vanhojen hoidossa ja palveluissa kaipaa lisää rahaa ja ihmisiä. Rahaa ei ole, eikä vapaaehtoistenkaan apua kaikkialla edes hyväksytä. Et voi tuosta noin vain marssia palvelutaloon ja sanoa tulleesi auttamaan! Ei se niin saa edes olla, mutta apua pitää osata ottaa oikealla tavalla vastaan laitoksissakin. Ei minun omaisiani ole missään sijoitettuna, ei hoitoa vailla, mutta minulla olisi aikaa auttaa muita.
 Noita auttamisen ovia ei ole avoinna, mutta odotellaan, jos jostain ilmenisi mielenkiintoista tekemistä.
Alkulausen tarkoittamia mahdollisuuksia aion todella tarkastella ja punnita mitä teen ja minkä jätän väliin. Omia voimavaroja se kysyy, kulkee mihin suuntaan tahansa.

Kuin olisin siellä jo ollut.

Tämän talven aikan on useamminkin uutisoitu kuinka maahan ilmestyy syviä kuoppia, aukkoja; kuin tyhjästä.
Onhan niitä selitetty, viimeisin josta luin, oli Helsingistä. Reikiä ilmestyy kun vesi syö hiekkaa tien pohjista.

On minulla oman korpifilosofin miettein muitakin päätelmiä ja oletuksia, mutta niistä ei nyt tässä ole aihetta tämän enenpää.
Tuli eilen uutista lukiessani mieleen sellainen näky joka jo lapsena jäi mieleeni ja joka ei ollut uni, vaan erään kuumekauden ja sen ihmeellisen jalattoman kevään aikana, kun jouduin olemaan koulusta pois ja tekemään tehtävät kotona.
Olimme muuttaneet uuteen kotiin, joka ei ollut uusi, vaan Vähäkankaalla oli purettu vanha hirsimökki, jonka hirsistä sitten meille uusi koti kasattiin. Välikattoon eristeeksi sammalia, joka niidenkin repiminen sieltä äidin kotitilan metsästä on jäänyt lähtemättömänä muistona mieleeni. Missäs lapset jos ei työssä?

Muistan kuinka opettaja kävi kyselemässä milloin tulen kouluun. Hän toi laskutehtäviä ja muita läksyjä, olinhan vasta alakoululainen, joten mitään historiaa en vielä opetellut.
Opettaja puhui äidin kanssa jotain politikoista ja Helsingistä, uutisista oli kuullut jne. Juho Kusti Paasikivi oli presidenttinä ja hänestä opettaja siinä Helsingin kuulumisten lomassa jotain merkittävää mainitsi, puhui siinä myös presidentti Kyösti Kalliosta joka oli naapuripitäjän miehiä, kuoli joulukuussa 1940.

Äitikin siitä sitten jonnekin lähti asioille, minä istuin kammarin päätyikkunan luona, katselin mantielle ja näin näyn joka ei milloinkaan ole hävinnyt mielestäni. Tietenkin sota ja sen vaikutukset lapsen mielessä juttuja kuulemalla olivat jättäneet jonkin mielikuvan, mutta en ollut koskaan oman muistini mukaan katsellut mitään pommituskuvia Helsingistä, vaikka myöhemmin niitäkin olen usein tutkinut ja katsellut.

Näin kuinka isojen kivitalojen vierellä katu vajosi vajoamistaan, matala vaalea talo huojui, mutta jäi kuopan reunalle. Niiden korkeiden kivitalojen seiniin ilmestyi halkeamia, kiveä ja pölyä lensi ilmassa. Pian paikalla oli suuri kuoppa jonka pohjaa ei näkynyt. Oli yksi puu, paju, joka siihen jäi kuin ilkkumaan muiden katoamiselle.  ( tuo paju on myöhemmin myrskyn repimänä kaadettu, mutta kanto on suojattu aidalla.) Joku on kasvattanut jäljelle jääneestä oksasta uuden pajun, missä lienee.

Kun sitten menin ensimmäisen kerran Helsinkiin. Kävelin Rautatieasemalta Mannerheimintielle, katsoin Lasipalatsia, siirsin katsettani kohti eduskuntataloa ja samassa silmänräpäyksessä tiesin nähneeni tuon saman paikan silloin -40 luvulla. Juuri tuo vaalea rakennus, Lasipalatsi, ja nuo seuraavan kulman talot, tuo pajukin, kaikki kuin olisin ollut täällä aiemminkin.
Näkyäni en voi selittää, mutta tiesin nähneeni tämän paikan sortuvan.

Nythän paikalla on presidentti Paasikiven mukaan nimikin; Paasikiven aukio ja siinä sijaitsee vuonna 1980 paljastettu muistomerkki jonka nimi on Itä ja Länsi.

Vajoaako tuo aukio joskus pohjattomaan aukkoon? Kukapa tietää mitä siellä maan alla tapahtuu, kun ei aina tiedetä maan päälläkään taphtuvista.

Herkät hetket ja ajan tappaminen.

Heikkoja hetkiä ja hapettomuutta, sanoi mieheni joskus tultuaan pitkältä hiihtolenkiltä.
Vuosaaressa hän usein kiersi samaa lenkkiä kunnes 50 km oli täynnä. Minä luovutin lyhyempään matkamäärään, en olisi pysynyt hänen mukanansa.

Siellä oli niihin aikoihin hyvä purulenkki ja ladut talvella. Hiekkamontun vieressä oli kuulantyöntörinki, Matti valoi sinne betonista oikean alustan, Simolan Seppo kävi työntelemässä kuulaa ja Matilla kun oli pannuhuoneessa punttipenkki, siellä neljä miestä (Veikko Mellunmäestä yksi heistä) hihkui toisilleen, kun kannustivat yhä suurempien painojen nostoon, joko penkistä tai maasta. Kyllä, kyllä, siellä minäkin mukana kuulaa työnsin, mutta pyörähtämistyyliä en oppinut!
Ei ole enää jäljellä työntäsjiä, eikä kai paikkojakaan. Tuossa kuulin ettei Pienen-Villasaarentietä ole kartallakaan. Talot varmasti, ihan tekee mieli ajella katsomaan.
Tuntuu ikävälle kun ajattelee tuotakin miesryhmää. Olivat kuin paita ja peppu monia vuosia, kavereita kaverille, kannustivat toinen toisiaan, niin punttisalilla, kuulatyönnössä kuin hiilimurskaradalla juostessa, tai muissa urheilusuoritteissa. Monipuolisia miehiä kesällä ja talvella kilpailemassa... muutama kaveri tässä mainitsematta niiltä ajoilta jolloin oikeataan liikunta täytti vapaa-ajat, nyt tärkein ajan kulutus tapa on ajantappamista, silloin ei meinannut aika riittää!

Vuosaaren satama tuli silloin tutuksi, ajelin Kasarmintorilta satamaan aamuisin työntekijöitä satamaan ja iltapäivisin pois, vaikka ei se reitti minulla mikään vakireitti ollut, tutuksi tuli. Nyt on satama kokonaan uusittu, sinne ajetaan Kehätietä, pääseeeköhän enää lainkaan samaa tietä kuin aikoinaan.

Niin, heikot hetket ja hapettomuus, ne tulevat jos ovat tullakseen. Hapettomuutta tunnen lenkille lähtiessä ellen muista rauhoittaa vauhtia ja rasitusta heti alussa. Kun ottaa alun rauhallisesti keuhkot osaavat sopeutua hapensaannin tarpeeseen ja pulssikin tasaantuu. Sopivalla vauhdilla välttää hapettomuuden, totesin eilenkin.
Liikkkuminen on ihmiselle luontaisin tapa säilyttää toimintakyky lihaksissa ja nivelissä.
Illalla telkkarissa huomasin keskusteltavan siitä mikä on urheilua, liikkumisesta siinäkin puhe.
Ihmettelin vain kuinka pyykin ripustaminen oli "ehkä" kasaan sopivaa liikuntaa. Onhan se nykyisin kuivuriin laittamista monellakin, mutta on se narulle ripustamistakin ja liikuntaa siinä kuin shakkikin, vaikka ei ole hyväksytty urheiluksi!

Onkohan se nykyisin jo pyydettävä lupa joltain komitealta, jos puhuu urheilu nimikkeellä jostain jota ei ole urheiluksi nimetty?
Leipominenkin on täyttä työtä, liikuntaa parhaimmillaan. Kyllä se ihan urheilusta käy kahdeksan tuntia ylöslyöntiä leipomossa. Sekin työ tuli nuorena opeteltua, leipomo oli kiva työpaikka, sai joka päivä tuoretta leipää, suoraan uunista!

Tänään ei hapettomuutta, eikä heikkoja hetkiä.
Huomasin eräänä päivänä alehyllyn vieressä tuolla kauppakeskuksessa monella olevan heikko hetkensä.  Moni käsi siirsi aletuotteen ostokoriinsa.
Olihan minullakin eilen heikko hetki. Lenkin päätteeksi kävin kaupassa. Puolen kilon voipaketti maksoi  0,99 euroa. Sattuipas, voi oli juuri loppunut jääkaapistani. Sorruin ostamaan yhden paketin!
Heikko hetkeni salli sinihomejuuston ostamisen, herkuttelemista ei itseltänsä voi kieltää.

Avuja ja avuttomuutta.

Monta kertaa ihminen tuntee avuttomuutensa nähdessään ja kokiessaan asioita joille ei voi  mitään, tai ei voi mitenkään toista auttaa. Tietäessään  jonkun vanhan sairaan ihmisen olevan kotinsa vankina turvalukkojen takana, tulee pakosta mieleen tämän yhteiskunnan halu ja voimavarat, mutta mitään ei voi itse asialle.

Pitäisikö meidän luoda sellaisia yksityisiä turvaverkkoja ettei kukaan jäisi yksin siinä vaiheessa kun ei itse jaksa, tai kykene itsestänsä huolehtimaan?
Enemmän kommuuni asumista, liki toisiaan, mutta tuo palveluasuminenkin on nykyisin kuin korttipeli, jos maksat, ehkä voitat, mutta maksamattomat jäävät sivuun.
Varakaskaan ei tietenkään tarvitse olla, koska varattomatkin vanhukset pitää hoitaa. Maksamalla saa palvelut, sanottiin minulle kun kyselin palvelutaloon pääsemisen ehtoja ja maksuja.
Palvelutalo nimike on jotenkin ristiriidassa todellisuuden ja mielikuvan välillä.
Saahan kotiinkin palvelut, kun on vara maksaa!
Kotona et saa ilmaisia palveluja muilta kuin omalta perheeltä ja suvulta, mutta siksi kotihoito onkin yhteiskunnalle niin halpaa, että siihen pitää pyrkiä, vaikka vanhat ja sairaat sitten jäävätkin oman onnensa nojaan suurimmalta osin.

Jos minulla olisi rahaa, ostaisin suuren kerrostalon, remontoisin asunnot niin, että jokainen vois niissä asua,  vanhus tai keski-ikäinen, jos hoivaa ja seuraa tarvitsee ja jo silloin kun ei sitä välttämättä tarvitsekaan, mutta voisi auttaa läsnäolollaan muita asukkaita. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että joku välittää ja kurkkaa vaikka ovelta huomenensa toivottaen, ilman että siitäkin veloitetaan.
Ihmisen perunluonne on sellainen, että kaikista ei ole yhteisöasumiseen. En nyt ole viime aikoina lukenut kuinka sen julkisuudessakin olleen yhteisön kävi, jossa oli monen ikäisiä perheitä, mutta en usko sellaisen olevan mahdotonta.

Talo jossa on oma rauha kaikilla, niin halutessaan, mutta olisi mahdollisuus laittaa ruokaa yhdessä, jakaa kustannukset ja auttaa toinen toisiaan, kustannukset eivät olisi ylivoimaisia ja kun ei enää yhteisön apu riitä, silloin haetaan maksullisia palveluja, mutta yhteisö voisi palkata vaikka oman siivoojan joka siivoa kaikki mitä asukkaat eivät jaksa.  Utopiaa, mutta ajatuksia herättävää toivottavasti.

Jossain pari naista (olematta lesboja) on hankkinut ison asunnon  jossa heillä on omia huoneita ja yhteinen keittiö. On omat makuuhuoneet ja vierashuone johon kummankin suku ja tuttavat voivat tulla yöpymäänkin vieraalta paikkakunnalta. Sellaisen asumisen etu on se, että et ole yksin, vaikka asutkin kotona. Siinäkin on omat riskinsä, jää omaishoitajaksi kun toinen ei enää mitään jaksa, mutta silloin onkin aika miettiä taas uutta ratkaisua.

Vanhuus on ilo, mutta ei ole aihetta iloon kun on yksin omien vaivojensa kanssa.
Tuolla taas odotushuoneessa tuli esiin kuinka huonoakin avioliittoa pidetään yllä vain siksi, kun se toinen on sentään joskus kotona ja auttaa jos kaadun lattialle.
Minusta tuo vaatii kyllä henkistä kypsyyttä sanoa, parempi juopon miehen kanssa kuin ihan yksin, tai jossain mielessä ymmärränkin.
Kun on viettänyt ne 55 vuotta saman miehen kanssa, on yhteiset lapset ja suku, on syntynyt side jota on vaikea katkaista. Olipa siinä vastamäkien voittopuolisuus tai ei, kyllä se panee miettimään asioita monelta kantilta. Onhan se tuossa roikkunut, sanoi eräs omasta parisuhteestaan.

Tekisi mieli koota naiset jonkilaiseen "Toriparlamenttiin" miesten tapaan.
Kokoontumaan torille tai kauppakeskukseen puhumaan ja parantamaan maailmaa!
Miehet kokoontuvat MunaMarttoina" tai isuvat kapakassa kaljalasin kanssa puhumassa joko itsekseen tai muille kaljan ystäville. Tuntuu kuin he olisivat löytäneet paremmin kanavia poistaa niitä yksinäisyyden hetkiä joista naiset puhuvat.
Kapakasta mies raahautuu kotiin ja nukahtaa miettimättä onko yksin vai parisuhteessa!
Jotain iloa siitäkin, vai onko sittenkään jos ajattelee terveyttä. Onko se sairas ihminen joka jaksaa tuollaista elämää vuosikaudet, alkoholisteissa on paljon vanhoja miehiä, joskin yhä enemmän myös naisia. Kuinka he jaksavat, kuinka terveys kestää tuollaisen juomisen? Onhan oluessa kaloreita, se kai on ruokaa ja juomaa, mutta se ei ole minun elämääni.

Minkä asian tiimoilla naiset kokoontuvat useimmiten. Se on käsityöt ja Marttakerhot, se on naisten jumppaa tai vesijumppaa, mutta miksi niistä on karsittu miehet pois?
Yhteisiäkin sukupuolten välisiä harrasteita ja kokoontumisia pitäisi olla muutakin kuin eläkeläisten kerhot ja päivätanssit!

Huudan heidän puoleensa jolla on tiedotuskanavia ja mahdollisuuksia järjestää enemmän yhteistä ja enemmän yksityistä. Yhteisöissä on voimaa, mutta perheyhteisökään ei aina ole se oikea vaihtoehto, sieltäkin loppuvat voimat ja taidot. Kotihoitajille lisää palkkaa ja lisää vapaata, kun yhteiskunta vain vähent'' ja v'hent'' mahdoööisuutta hyvään laitoshoitoon johon kaikilla olisi varaa.

Jos palvelutalossa vanhus on viikonkin kuolleena lattialla, mikä palvelutalo se on?
Palvelutalossa pitää käydä joka päivä jokaisen asukkaan luona, maksaa hän tai ei siitä palvelusta. Vähimmäisvaatimus käyttää nimikettä Palvelutalo!