Leipää halvalla, huutaa mainos.

Ps. Leivät on paistettu ja maistettu. Kyllä kelpaa kun tietää kuka ja mistä on leipä tehty!


Kävelylenkilläni eilen poikkesin lähikaupassa joka kuuluu kauppaketjuun jonka mainostekstiin otsikolla viittaan.
Katselin hintoja. Pieni vehnäpatonki  "suoraan pakasteesta paistettu,  useinkin ulkomaalaista alkuperää, omasta uunista" maksaa noin euron kappale. Kilohinta melkoinen.
Leipähyllyn hintalappuja seuraten  useimmiten leivän kilohinta vähintään 4.euroa kilo. Kapplehintaa tuijottamalla, hapuutettinhan niitä hintoja kai, vai halpuutettiinko. Reissumiehen hinta kaksi kertaa erään toisen kauppaketjun hintaan verraten.

Jätin kaupan tuoreet ja edulliset leivät ostamatta. Kyllä se hintatietoisuus joksus riittää kilohintojenkin tasolle. Halvemmalla kilohinnalla olisin saanut kääretortun kuin kunnon leivän. Onko se sitten tervettä kehitystä, sokeria, sokerikyllästetyjä leivonnaisia karkkeja ja maustettuja maitotuotteita? En sano mitään, mutta ne jäävät minulta ostamatta.

Eräässä hyllyssä oli alennettuja "päiväystuotteita" jossa oli makkaraa, eineksiä, tuorejuustoa ja jotain makeaa jälkiruokaa, taisi olla jotain kerroskiisseliä. Uskomatonta mutta totta, ne kiisselipurkin siitä kelpasivat äitien ostoskoreihin, pieniä lapsia mukana ja lapselle ne kai... makeat palat kun olet kaupassa kiltisti. Eipä ostoskoriini einekset eikä makkarat yleensäkään siirry, joten jätin pelkän havainnoinnin tasolle nekin tuotteet. Jos siinä olisi ollut samalla tavalla ns. huomisen päiväyksen tuotteena esimerkiksi soppalihaa, olisin heti ostanut, mutta kovin harvoin lihaa myydään alennuksella, vaikka sian sivukin maksaa mielestäni liikaa kun hinta kipuaa yli 5 euron kilohinnan.

Pakko on miettiä mitä syö ja silloin on parempi katsoa hintoja kaupassa, ei kotona kassakuitista.

Siispä ostin savusilakoita ja kun aamulla alskin kalan kappalehintaa, se oli 20 senttiä kappaleelta. Maksaa se sekin herkku.

Nyt ovat leivät kohoamassa. Saan tuoretta leipää suoraan uunista. Kilohinnaksi tulee kyllä alle euro, enpä vielä ole laskenut, mutta tiedän voittavani hinnassa ja laadussa ne kaupan uunin tuoreleivät.

Korpin huuto.

Korpin huuto.

Ei äänellään korppi komeile, Varisten heimoon kuuluva lintu, joka ei ole varislintu.

Kuule korpin huuto, korppi huutaa kuolemaa, sanoi äitinikin, kun lähimetsikössä asusti korppi jolla oli juuri sinä kesänä kolme poikasta. Yhden poikasen näimme päätyvän haukan suuhun, kahden kohtalosta ei tietoa. Ei se tottavie ole mikään pidetty pihalintu tuo korppi. Kalkkunankin huutoa kuuntelee, vaikka sekään ei ole mikään laululintu.

Tuli korppi mieleeni kun eilen illalla näin metsikössä ison mustan linnun. Liikkuvan bussin ikkunasta näkee niin lyhyen ajan, ettei lajimääritys onnistu. Varis se ei ollut, joku tumma haukka kyllä, mutta tuo viheliäinen korppi tuli ensiksi mieleen.

Maaseudulla saa naapureiksi yllättäviäkin lajeja, ei aina pelkkien ihmisten kassa yhteiselo, vaan linnut ja muut eläimet ottavat pihan kuin omakseen.

Ne minun  ihanat pienet valkohäntäpeurat aikoinaan, ne jotka toivat lopulta koko ison lauman pihaani vaatimaan ruokaa. Olivat kuin kotonan heti kun lähdin pihasta ja omistajan elein seisoivat tiellä kun käänsin autoni pihalle. Huutelin joskus ikkunasta, että kyllä minäkin haluan pihaan ajaa.

Jäniksen poikaset viihtyivät pihalla siihen asti, kun meille tuli koira. Luontainen varovaisuus ajoi ne metsikköön ja pihalla ei aamuisin ollut ruohonsyöjiä, ja salaattipenkkinikin sai rauhan. Koira oli kyllä kiva, mutta menetin sen luontolasten piipahtelun pihapiirissä, nautinnolliset katseluhetket elävää luontofilmiä seuraamassa olivat ohi.

Minne sitä nyt matkaisi saadakseen istua vaikka kannon nokassa seuraamassa kyyhkysen pesän rakentamista, tai rantakivellä seurata kuinka kuikkaemo rakentaa pesänsä kaislikon suojaan, sukeltaa piiloon katseilta ja suojelee pesää kaikelta sellaiselta joka huomattaisiin. 

Missä kävellä metsään, haistella pihkantuoksuisia puita keväällä kun ne heräävät elämään, tunkevat kasvinesteensä viimeisenkin neulasen kärkeen, kevät on tullut.

Minä vain olen maaseudun ihminen, metsään minä kuulun, vaikka kirves kädessäkin, kun se tapahtuu luonnon parhaaksi. 

Pelkkä oletetu korpin näkemin laittoi minun vereni liikkeelle. 

Minun on vain löydettävä sellainen erämökki jonne pääsen nauttimaan siitä mikä sittenkin on tärkeintä, mielimaisema ja mielenrauha.

Kevät unelma josta puuttuu vain korpin huuto.

Mielessä tänä aamuna.

Kun tätä valokuvaa ottaessani seisoin eräällä näköalatasanteella Lapin maisemaa ihaillen, alla Inarinjärvi, ympärillä hiljainen metsä, halusin vain sulautua siihen maisemaan. 

Tuon Lapin matkani aikana ajelin yksin pitkin ja poikin kaunista maatamme, enemmän kuitenkin siellä pienillä maanteillä joiden varrella ei monta asumusta silmiin osunut. Auton mittarriin kertyi komeat lukemat kilometrejä, askelmittaria ei ollut, mutta uskon ettei sekään olisi ihan pieniin askel määriin kunakin päivänä pysähtynyt.

Yhäkin on mielessä, että vielä joskus minä sinne muutan. Unelma elää ja olla osa luonnon rikkumatonta rauhaa. Toteutuneeko haave? 

On jo tullut mieleeni iskeä joku lappalainen leski, jättää kaikki ja mennä mielihalujen mukaan, eli sinne missä mieli lepää. Ei taida olla ottajia vanhalle akalle, joten missä olen siinä pysyn, tai sekään ei ole vieläkään varmaa.

Jokaisella ihmisellä on jokin asia elämässä josta tulee ihan kuin pakottava halu saada se jokapäiväiseen elämään mukaan. Metsä on minulle koti ja kirkko, mitä ihminen enempää tarvitseekaan. Leipää saa ja vettä onneksi vielä virtaa vapaanakin, suolaa ja läskiä leivälle, siinä ne tärkeimmät. Sienet ja marjat ovat terveellisiä. Johan nyt, voisi sanoa, mutta noin on eletty tuhansia vuosia. Ei ole ollut eineksiä ruokapöytään, ei sokeroituja mehuja lasiin ja niitä ilman voi elää tänäänkin.

Aamuyöllä katsoin telkkarista uskonnon levittämisen tapoja ja vaikutuksia niihin ihmisyhteisöin ja yksilöihin joiden elämän usko Jeesukseen muutti totaalisesti. Mies joka ampui surutta reikiä taloon jossa tiesi jonkun ihmisen olevan, ampui vaikka naapurinsa, tappoi tappamisen ilosta, muuttui uskoon tulonsa ansiosta ja levittää nyt sanomaa muille.

Jotenkin tuli tunne, ettei kaikki voi olla totta, mutta mies, jonka selkäänkin oli poltettu tupakalla kymmenittäin palovammoja, sanoi tunteneensa kidutuksen aikana kuinka <Jeesus kietoi kätensä häne nympärilleen ja lupasi että hän selviää. Kuvat poltettuna ja nyt, todistivat ettei se ole ollut kivutonta kidutusta, mutta hänelläkin oli ilosanomaa jaettavaksi.

Paljon siinä ohjelmassa oli puhetta vainotuista kansoista, uskonnon vaikutuksesta sotiin ja vihaan kansojen välillä. Kehitysmaiden ja kehittyneen maailman kovin erilaiset tavat siitä kuinka kirkko kohtaa ihmisen, totta joka sana. Meillä kirkko on olemassa kirkon, ei ihmisten vuoksi. Uskonnon jätän pois, koska kovin kaavamaista ja kankeaa on se tapa jolla meillä kirkko kohtaa ihmisen ja nimeomaan ihmisen jolla on tarve saada apua.

Jotkut avaavat kotinsa oven sotaa paenneille, poliittisiksi rikollisiksi tuomituille ja kuolemansairaille, meillä heitä kartellaan ja lähetetään ovelta pois. 

Nyt kun on puhe vanhusten hoidon huonosta tasosta, luulisi kirkollakin olevan jotain sanottavaa!

Ei ole auttavaa kättä sieltä suunnalta.

Pappi käy viemässä raamatun ja juomassa kupin kahvia kun ihminen täyttää vuosia. Mitä tekee 80 vuotias raamatulla tai uudella virsikirjalla? Haloo, kirkkokin voisi olla aktiivinen muissakin asiossa kuin mitätöimässä homoja ja lesboja samanarvoisina seurakunnan jäseninä kuin muutkin jäsenensä.

Joskus olis aihetta katsoa peiliin kaikkien päättäjien ja miedän jotka, kuten minäkin, olen valmis arvotelemaan, mutta en saa enempää aikaan.

Yhden ihmisen huuto ei kauaksi kuulu, ei, vaikka kuinka korkealle mäelle nousen huutamaan.

Kelon kauneus.

   Kaksi puolta minussa, kelo puut, ja rakkaus metsän kaikkiin pieniinkin yksityiskohtiin jotka nousevat kertomaan omaa olemustansa. 

Toinen puoli minussa näkee aavan meren jonka syliin pilvet purjehtivat ennen kuin aurinkokin rientää sinne lepäämään päivän retkeltänsä maapallon halki.

En rakasta niinkään vettä ja merta, mutta se sanoin kuvaamaton tunne jonka ilta ja aamu merellä herättävät omalla ihmeellisellä kauneudellansa jonka katsomiseen en kyllästy.

Ei ole muuta kuin taivas, meri ja minä luonnon tapahtumien sisällä, ei ulkopuolisena, vaan joka solu kuin vajoamassa sinne horisonttiin. Se on niin kevytttä ja vapauttavaa katsottavaa.

Tuossa kuvassa oleva kelo herätti minut kuvaamaan itseään. Siellä se odottaa lopullista kuolemaansa pohjolan vaaralla. Siellä on kasvanut ja neulasensa kantanut, kunnes ankara luonto on karsinut kasvavien joukosta. Mikä ja miksi on kelottunut, mitä siitä, kaunis on tuollaisenaan.

Elämän ja kuoleman merkitystä, lapsesta vanhuuteen kasvamista ja ajan vaikutusta ihmisenkin elämään mietin tuon kelon vierellä. Samasta metsiköstä toin maahan vajonneen lapin majan kattopäreiden jäännöksiä. Siellä kaukana kaikesta se oli aikoinaan palvellut Lapin kulkijaa, mutta kenenkään tarvetta se ei tuossa harmaana kasana enää kykenisi täyttämään, paitsi nuotiossa, jota en sittenkään niistä tehnyt, En laita tulta kesällä luontoon, ellei se ole elin ehtoni.

Nyt on herännyt ihan palava halu ajella Lappiin, vaaroille ja vuonoille, mutta vielä on liikaa lunta.

Miksi metsä ja meri, kaksi ääripäätä, ovat kasvaneet mielessäni voimaannuttaviksi, sitä en osaa selittää.

Lapsuuden maisema tuntuu kovin köyhältä kun on kulkiessaan nähnyt muutakin kuin kitukasvuisen metsän ja rentukoita ojissa. Kitukasvinen metsä on Lapin metsää, mutta eivät ne puut kovin korkealla latvaansa liikuttele Pohjanmaallakaan. Siellä olivat mieli paikkani ja mieli maisemani varhaislapsuudessa ja osin vielä siinä rippikoulu ajan tunnekuohuissa joita metsässä oli hyvä purkaa ja selvitellä, kaksin itsensä kanssa. 

Metsä huutaa poluillensa, kuulemaan kuinka tuuli humisee oksistoissa, salaiset purot sammalikossa lirisevät, vaikka vettä ei näy. Sellaisen puron löytäminen on aina riemullista. Kämmenkupista voi juoda raikasta vettä, vaikka se joskus on maistunutkin ihan mudalle, ei ole vastenmielistä ollut ainutkaan hörppäys, tai virkistävä veden kosketus hikisille kasvoille kesän kuumuudessa.

Vanhana ihmisellä ei ole muuta tekemistä kuin muistella lapsuutta.

Tuohon en ihan näillä ikävuosilla vielä mielelläni taivu.

Toivon löytäväni paljon muuta tekemistä ja näkeväni monta ihmeellistä asiaa ja tapahtumaa.

Kun olen aina kulkenut mieluummin yksin niin Lapin vaaroilla, kuin täällä etelän "mustissa aarniometsissä" joissa aluskasveinakin on pelkkää sammalta, ovat tuttavat nyt varoitelleet etten vieläkin yksin metsiin menisi. On vain mentävä yksin jos haluaa kokea häiriöttömän vaeltamisen ja olla kuulemma valitusta kuinka jalat on puuta, minä en jaksa, miksi tänne, oltais... ja muuta valitusta.

En kyllä ole koskaan ollutkaan minkään retkeilijäjoukon mukana, mutta jo pelkästä museokierroksesta keskellä suurta kaupunkia joku seuralainen on halunnut pian pois, kun ahdistaa kaikki vanha.

Museot ja kirkot ovat kyllä minulle tärkeitä nekin, usein hautausmaat kierrän uudella paikkakunnalla, nehän ovat kuin historian kirja seurakunnasta, mutta ne puhuvat eri kieltä, kuin luonto puhuu vain olemalla paikoillaan.

Vaalit ja vastuut.

Tapasin kansanedustajaehdokkaan, ihan käsipäivää heitettiin.
Olihan siellä toki muitakin paikalla ja tottakai kysyttiin mielipidettä eläkkeisiin vanhusten hoitoon ja hoivaan, sekä kuultiin mitä mieltä hän oli päättäjien tekemistä päätöksistä eri asioiden kohdalla.
Jokainen edustaja lupaa puuttua asioihin, mutta yksi pääsky ei kesää tee, ja harva saa sittenkään esityksiänsä ihan käsittelyyn, tai vielä vaikeampaa, saada aloite vietyä hamaan päätökseen asti.

Yhteiskunta on me, ja päättäjät ovat kansan valitsemia. Turha on pillikoida kun olemme väärin valinneet, vaikka onko olemassa vääriä vääriä ihmisiä, vaikka väärissä tehtävissä on monikin.
Kaikki me teemme virheitä, virhevalintoja joiden seuraukset on vain kärsittävä.
Joku ostaa ravihevosen jonka uskoo juoksevan vain voitosta voittoon, mutta kun hevonen ei sittenkään kehity voittajaksi, ei auta katua, hevonen on ostettu ja voitoista näkee vain unta.

Kuinka moni on muuttanut työn perässä uudelle paikkakunalle, rakentanut talon, tai ostanut perheelle kodin jossa on sitten hyvä asua kun on työtäkin lähellä.
Kuinka moni nyt pettyneenä yrittää myydä taloa tai osaketta, kun työt loppuivat, lopputili kourassa on taas lähdettävä etsimään uutta onnelaa, mutta kun ei mene koti kaupaksi, et pääse muuttamaan, olet vanki siinä taloudellisessa uhrauksessa jonka pysyvän työn uskossa olit valmis tekemään.

Omakotitalot eivät mene kaupaksi.
Pelätään hometta ja muita harmeja talossa, osakehuoneistot eivät houkuttele ostajia, kun taloon on tulossa suuri putki- ja viemäriremontti joka maksaa, taloyhtiöllä on jäänt peåienetkin remontit tekemättä kun vastuunsa tuntevia hallituksia ei joka talossa vain ole. Tonnilla olisi aikanaan tehdyn remontin kustannuksista selvinnyt, mutta kun vahinko tai vaurio jää makaamaan tekemättä, siitä pian kertyykin kymppitonnin lasku. On kuin kympin pikavippi josta tulikin perinnässä tonnin lasku!

Kovin taitamatonta taloudenpitoa ei pitkään kestä kenenkään rahapussi.
Mieheni pyysi kerran katsomaan kukkaroonsa, katsoin ja sanoin ettei siellä ole mitään. Johon hän; siksi pyysinkin katsomaan, että laittaisit sinne jotain, mutta en viitsinyt repäistä palaa Hesarista kukkaron täytteeksi. Tyhjäksi jäi ja itse sen täytti.

Tyhjäksi jäi saalia tänään kaupungillakin, vain muutama sana politiikkaa ja vähän muutakin jutustelua.
Tyhjää on tämä arki, mutta eipä ole pyhänäkään mitään uutta, ellen tästä nyt sitten ihan rietastelemaan ala ja lähde vaihtamaan renkaita autoon.

Valo, värit ja vartalo.

Värien maailma on loppumatonta eri sävyjen taitoa taittaa valoa.

Pimeässä kaikista väreistä tulee mustia.

Pimeässä kasvatettu on valoon tuotuna hailakan vaale, oikeastaan väritön, koska vasta valo saa värien muodostumisen aikaan. Siksi se tämä uurtenen naamakin on syksyllä kuin huolimattomasti piirretty kartta risteilevine polkuineen, uurteisiin ei aurinko paista, vaaleiksi viivoiksi jäävät elämän muodostamaan naamakarttaan.

Jotkut ihmiset eivät siedä aurinkoa ihosairautensa vuoksi, mutta ei se liika paahtaminen tee kenenkään iholle hyvää. Iho kuivuu ja rypistyy paljossa auringossa, kukapa minullekin kakarana olisi osannut kertoa, että sivele nyt Tummelia naamarasvaksi kun heinäpellolla koko päivän auringossa joudut olemaan. Tummeli haisi silloin kyllä niin pahalle etten olisi sitä maksustakaan naamaani levitellyt. Ryppyjä on ja varsinkin vasemmassa poskessa! Autolla ajaessa nääs vasen poski on aina ikkunan puolella, ellei ratti ole ns. väärällä puolelle, kuten postin laatikkojakelussa toimivat autot usein ovat. 

Muistan ihan sieltä lapsuudesta äidillä olleen Glyseriiniä pienessä pullossa ja sitä sisältävää  voidetta jonka nimen kohdalla nyt tulikin oikosulku. Näen sen tuubin silmissäni, keltainen ja nimi, mutta mikä? 

Ruusuvesipullokin hänellä oli, mutta enhän minä kakara tajunnut silloin mihin niitä käytetään. Valkovaseliinikin koneisiin ja saranoihin, nyt huuliinkin.

Kaikki voiteet eivät ole iholle terveellisiäkään, kukin makunsa ja tyyppinsä mukaan.

Taiteilijoilla ja maalareilla on kautta aikojen ollut mitä moninaisempia vaaroja maaleissa. Fosfori loistaa pimeässä, mutta onko sen käsitteleminen vaaratonta?

Kun kävimme keväällä hiomassa kerhon veneen pohjaa se myrkkymaalien ja levän pöly ilmassa tunki kaikkiin reikkiin ja iho oli kuin maalattu urakan loputtua. Suussa rahisi ja räkäkin oli vihreää.

Voi hemmetti, ei silloin osattu itseänsä suojata.

Netissä muistin joskus lukeneeni Säteilevästä kauneudesta ja löytyihän se teksti.

Kun sivut ovat julkiset, uskallan laittaa linkin:

http://teknokekko.vuodatus.net/lue/2007/09/1918-sateilevaa-kauneutta

Ettei se kauneudenhoito ole ollut vaaratonta, mutta ei silloin entisaikaan ainakaan "tissi puhjennut", kuten nykyisin voi käydä.

Pienirintainen haluaa isot, meikäläinen luopuisi osasta, mutta kun sekään ei ole vaaratonta, leikata pitää ja se on turhaa.

Pitää vain hokea itsellensä; Kanna valittamatta se mitä olet saanut, en tiedä koskeeko tuo muutakin kuin reppuun saatuja eväitä.

Taikinaa syömällä saa suuret tissit ja kun niitä muistaa hieroa, riittäisköhän kauneudenhoito ohjeeksi pienirintaiselle, kun minulla ei ole tissinhierojaa ja siitä huolimatta painavat olkapäitä nuo liivin olkaimet ihan liikaa. Pitääkö laihduttaa, nahkat ei oikeastaan sitten enää mitään paina!

Väreistä naisen vartaloon, kauneuteen ja vaivoihin. Onneksi en ole ajatellut tänään muita oireita.

Kevään iloja ja oloja.

Kevättä pukkaa.

Oli niin hieno päivä, että jäi imurikin keskelle lattiaa päivällä, eikä ollut mihinkään siitä siirtynyt kun palasin kotiin.
En voi kyllä kehua kovin keväisellä mielellä, vaikka valo lisääntyy pimeyttä riittää.
Peiliin katsoessa tuntuu juonteet suupielissä syventyneen ja vaaka kertoo lihomisen ilosta. Hyvä se on kun ruoka maittaa, sanotan lapsille, mutta nyt puhutaan, että lapset ovat liian lihavia ja nyt ollaan huolestuneita lihavien lasten liian varhaisesta aikuistumisesta. Voi hyvä hyssäys. Toinen lapsi on iso, toinen pieni, pituuskavua joko lisätään tai hillitään lääkkeillä.
Miksi ihmisiä pitää alkaa muokkaamaan jonkin muka kasvukäyrän mukaan, antaa kasvaa vapaasti ja aina on ollut pieniäkin ihmisiä.
Ihmisestä tehdään kuin kukkaruukusta lasin puhaltaja, toistensa kopioita, joillain virheillä, mutta pyrkien samaan lopputulokseen. Se on sitä tasapäistämistä. Pitkältä pois ja lyhyeen lisää, kuin hölmöläisen peiton jatkaminen.

Ei tullut valinnasta valmista tänään. Vaikea on, kovin vaikea ja kunhan nyt maanantaihin asti mietin ja piirrän mielessäni uusia kuvia näkemien totuuksien tilalle, ehkä tämä tästä valkenee. Asia on klaari, päätös kuin tyhjä laari, ei yhtään kultajyvää tallessa.

Nyt pitäisi oikein repäistä iloa elämään, mutta mistä revit kun tuntuu olevan eväät syöty. Pitäisikö rakastua? Sanovat rakastuneena selviävän mistä tahansa, paitsi krapula on sairastettava yhdessä. Minulle ei tule edes krapulaa, eikä ole kaveria sitä hankkimaankaan, kukaan tuttavistani ei ole juoppo, vai pitääkö olla juoppo sairastaessaan krapulaa? Eikös ne sellaisetkin saa seuraavan aamun päänsärkyä jotka harvoin ottavat, niin olen kuvitellut, mutta eipä ole kokeilun asteelle tullut mentyä.
Kyllä, kyllä, katselin vierestä kun mies sitä tautia sairasti, rakastin ja yritin aina sairastaa kaverina, silittelin päätä ja joskus ihan taputtelinkin.

Että siitä vain kevättä kohti, ensi viikolla tulee kylmää.
Aurinko sulattelee noita lumia ja pian se on ruoho vihreämpää toisen pihalla, vai onko?
Sen näkee kun kulkee, eikä ole aitojakaan yli hypittäviksi.