Kaksi puolta minussa, kelo puut, ja rakkaus metsän kaikkiin pieniinkin yksityiskohtiin jotka nousevat kertomaan omaa olemustansa.
Toinen puoli minussa näkee aavan meren jonka syliin pilvet purjehtivat ennen kuin aurinkokin rientää sinne lepäämään päivän retkeltänsä maapallon halki.
En rakasta niinkään vettä ja merta, mutta se sanoin kuvaamaton tunne jonka ilta ja aamu merellä herättävät omalla ihmeellisellä kauneudellansa jonka katsomiseen en kyllästy.
Ei ole muuta kuin taivas, meri ja minä luonnon tapahtumien sisällä, ei ulkopuolisena, vaan joka solu kuin vajoamassa sinne horisonttiin. Se on niin kevytttä ja vapauttavaa katsottavaa.
Tuossa kuvassa oleva kelo herätti minut kuvaamaan itseään. Siellä se odottaa lopullista kuolemaansa pohjolan vaaralla. Siellä on kasvanut ja neulasensa kantanut, kunnes ankara luonto on karsinut kasvavien joukosta. Mikä ja miksi on kelottunut, mitä siitä, kaunis on tuollaisenaan.
Elämän ja kuoleman merkitystä, lapsesta vanhuuteen kasvamista ja ajan vaikutusta ihmisenkin elämään mietin tuon kelon vierellä. Samasta metsiköstä toin maahan vajonneen lapin majan kattopäreiden jäännöksiä. Siellä kaukana kaikesta se oli aikoinaan palvellut Lapin kulkijaa, mutta kenenkään tarvetta se ei tuossa harmaana kasana enää kykenisi täyttämään, paitsi nuotiossa, jota en sittenkään niistä tehnyt, En laita tulta kesällä luontoon, ellei se ole elin ehtoni.
Nyt on herännyt ihan palava halu ajella Lappiin, vaaroille ja vuonoille, mutta vielä on liikaa lunta.
Miksi metsä ja meri, kaksi ääripäätä, ovat kasvaneet mielessäni voimaannuttaviksi, sitä en osaa selittää.
Lapsuuden maisema tuntuu kovin köyhältä kun on kulkiessaan nähnyt muutakin kuin kitukasvuisen metsän ja rentukoita ojissa. Kitukasvinen metsä on Lapin metsää, mutta eivät ne puut kovin korkealla latvaansa liikuttele Pohjanmaallakaan. Siellä olivat mieli paikkani ja mieli maisemani varhaislapsuudessa ja osin vielä siinä rippikoulu ajan tunnekuohuissa joita metsässä oli hyvä purkaa ja selvitellä, kaksin itsensä kanssa.
Metsä huutaa poluillensa, kuulemaan kuinka tuuli humisee oksistoissa, salaiset purot sammalikossa lirisevät, vaikka vettä ei näy. Sellaisen puron löytäminen on aina riemullista. Kämmenkupista voi juoda raikasta vettä, vaikka se joskus on maistunutkin ihan mudalle, ei ole vastenmielistä ollut ainutkaan hörppäys, tai virkistävä veden kosketus hikisille kasvoille kesän kuumuudessa.
Vanhana ihmisellä ei ole muuta tekemistä kuin muistella lapsuutta.
Tuohon en ihan näillä ikävuosilla vielä mielelläni taivu.
Toivon löytäväni paljon muuta tekemistä ja näkeväni monta ihmeellistä asiaa ja tapahtumaa.
Kun olen aina kulkenut mieluummin yksin niin Lapin vaaroilla, kuin täällä etelän "mustissa aarniometsissä" joissa aluskasveinakin on pelkkää sammalta, ovat tuttavat nyt varoitelleet etten vieläkin yksin metsiin menisi. On vain mentävä yksin jos haluaa kokea häiriöttömän vaeltamisen ja olla kuulemma valitusta kuinka jalat on puuta, minä en jaksa, miksi tänne, oltais... ja muuta valitusta.
En kyllä ole koskaan ollutkaan minkään retkeilijäjoukon mukana, mutta jo pelkästä museokierroksesta keskellä suurta kaupunkia joku seuralainen on halunnut pian pois, kun ahdistaa kaikki vanha.
Museot ja kirkot ovat kyllä minulle tärkeitä nekin, usein hautausmaat kierrän uudella paikkakunnalla, nehän ovat kuin historian kirja seurakunnasta, mutta ne puhuvat eri kieltä, kuin luonto puhuu vain olemalla paikoillaan.
