Ihana hiljaisuus.

  Mi on tämä rauha ja hiljaisuus, tuttu lause kirjallisuutta harrastajille, mutta tuttu ajatus meille jokaiselle.
  Valo- ja melusaastetta on kaikkialla missä ihmiset kokoontuvat, tai missä kaupallisuus kohtaa markkinointikohteensa, eli asiakkaan.
  Ympäristön saastuttamiseen puututaan eri lakien avulla, mutta ihmisen silmille ja korville suunnattua melua ei millään valvonnalla voida ihan joka paikassa rajoittaa, ei, vaikka laki asettaa rajat. Joulun lähestyminen tuo musiikin joka kaikuu kaupoissa, valot välkkyvät ja vaikeaa on taajamissa ja kaupungeissa nähdä kaiken valon keskeltä edes yhtä tähteä taivaalla. Onneksi nyt onkin Pääsiäinen. Musiikkia ei tällä viikolla asioidessani vakiokaupassani kaupan  kaiuttimista kuulunut, mutta eipä paljon muitakaan ääniä. Asiakkaat liikkuivat hyllyjen ja tarjouspöytien välissä kuin mykät muukalaiset toisiaan väistellen. Tuppisuu kansa joka ei puhu eikä pussaa.
  Tuli vain mieleeni kun siskoni kanssa menimme tavarataloon Lake Worth;issa. Siellä katselimme hintalapuista hintoja ja vertailimme kotimaan hintoihin, siihen aikaan kun USD oli noin 7 suomen markkaa. Monta kertaa viereltämme kuului; " Ai, tekin olette suomalaisia!" Niin, ulkomailla kansalainen kansalaisen tuntee ja uskaltaa jopa puhua. Siinäkin taitaa olla syynä se, että ollaan uteliaita tietämään mistä ja miksi olet tänne asti matkustanut, kun tavataan maapallon toisella laidalla.
   Mi on tämä, ei kuulu mistään mitään. Metsässä linnut lauloivat, vaikka pian sielläkin alkaa rajoitettu äänen käyttö kun pesintä alkaa. Silloin metsästä tulee silloin tällöin kuuluvien varoitus tai kutsuhuutojen pyhättö, kaikki turha laulaminen on pannassa, hautova lintu on pesällä hiljaa.
   Eilen olin lähdössä ajelemaan vierailulle, mutta tulikin este. Oikeastaan onni että en lähtenyt.
   Radiosta tuli hyvä ohjelma koskien Ruotsin Kiirunaa ja siellä olevan rautakaivoksen elämää. Vuosia siellä asuneet ja työtä tehneet ihmiset ovat jo juurtuneen Svea mamman maahan ja syliin. Ei sieltä halua muuttaa takaisin synnyinmaahan, eikä matkakaan ole pitkä jos haluaa synnyinseuduille ja kotomaisemiin piipahtaa. Ihania muistoja, asiallista ja ilmeikästä kerrontaa kaivoksen ja mainareiden ajasta ja tapahtumista. Lisää tuollaista ohjelmaa YLE. Toinen ohjelmanumero joka vangitsi minutkin ruudun äärelle oli eilinen eläintarhasta kertovan ohjelmasarjan Norsun synnytyksestä kuvattu dogumentti. Hoitajat olivat tapahtumaa valmistelleet norsun yleiskunnosta huolehtimisesta ihan siihen asti, että, jos jotain tapahtuu ja emolle tai poikaselle tarvitaan lääkinnällistä apua. Jännitin hoitajien rinnalla ja jopa oli onnellinen , historiallinen tapahtuma joka huipentui norsulapsen kasteeseen, eli siunaamiseen uskonnollisin rituaalein. Onneksi hyviä uutisia on enemmän kuin huonoja.  Villien eläinten myrkyttäminen ja syyllisten vastuuseen saaminen on sekin mahdoton tehtävä. Milloin eläimiä pitää tappaa, milloin lajia karsia, milloin sääsätää koko populaatio, kas siinä kysysmyksiä joita voi kysyä kotimaankin luonnonsuojelijilta joilta tuntuu joskus olevan koko järki kateissa heidän puuttuessaan jokaiseen asiaan, vaikka mitään oikeita perusteita ei olisikaan. Lavastetut kuvat eläinten hoidosta ja tiloista ovat kyllä enemmän kuin mitä minä eläinsuojelusta ymmärrän. He sekoittavat tuottajien elämää esim, turkistarhoilla, mutta heidän silmiensä ohi tapahtuu kokonaisen lypsykarjan heitteillejättö, tai lihakarja kuolee janon ja ravinnon puutteeseen. Missä silmät sieltä missä niitä tarvitaan? Onneksi meillä enää koiralaumoja vaella pitkin kyliä. Se oli enemmän kuin tavallista silloin 1940 ja vielä osin -50 luvullakin.
  Monessa asiassa suomalainen sulkee suunsa, monessa avaa sen liiankin isosti huutamaan.
  Nyt eduskuntavaalien alla ääniä kalastetaan monilla keinoilla, luvataan sitä ja tätä kuten aina vaalilupauksissa. Milloin tulee aika, että edes puolet lupauksista joita kansalle annetaan, saadaan edes käsittelyyn.

Pääsiäiskokko ja painajainen.

Koko uniaikani yritin saada autoni parkkeerattua, ei kulkeneet autot jonossa, ei ollut tilaa tiellä eikä siltojen alla.

Ajoin parikymmenkerroksisien talojen välissä, ruuhkaisilla kaduilla, autojen, mopojen ja moottoripyörien seassa, väistelin jalankulkijoita joita oli kaikilla suunnilla. Kurotin katseeni talojen katoillekin, liian korkeita, huimasi maasta katsoenkin. Kuinka täällä voi asua, kuinka liikkua, minne autoni jätän.

Olin Bangkokissa.

Kiersin kultaiset moskeijat, kirkot ja patsaat, silmiä häikäisevässä kullan loisteessa, siirryin kapeille kujille joilla kerjäläiset istuivat katuvierillä, kaupustelijat tarjosivat tuotteitansa ja jalkani hakivat askeltilaa tuhansien jalkojen joukosta. Miljoonakaupunki oli kietonut minut painajaiseen, hukkasin autoni ja itseni Thai kulttuuriin ja ruuhkaiseen kaupunkiin.

Ihan oikea aamu herätä painajaiseen. Huhtikuun 1 päivä. Kaikki yrittävät huijata toisiaan, uni huijasi minua. Hyvää Aprillipäivää!

Ihan todelta tuntui. En  unissani ole aiemmin ollut liikkeellä henkilöautolla, aina olen ollut bussin ratissa kun unissani olen ajellut, tai unessani oikeamminkin.

Kun oli pakko selkävaivan vuoksi lopettaa ansiotyö, jäi siitä selkärankaan sellainen ahdistava tunne, kuin olisin pettänyt itseni ja muut, ollut myöhässä ja hukannut reittini.  Työstäkin saa painajaisia vielä kymmenen vuotta jälkikäteen, mutta uniahan ei voi valita. Parempi nähdä painajaisia työstä, kuin suuresta Lottovoitosta. Pettymys on helpompi niellä!

Tuo suurkaupungin ahtaudessa, suorastaan liikennekaaoksessa mukana oleminen, se oli kyllä kaikkea muuta kuin hyvä uni, koska siinä tuntui ihan ahdistuvan omaan taitamattomuuteensa ja tietämättömyyteensä, karttaa ei ollut, eikä tilaa.

Ulkona on taas maa paljaan, ei lunta, eikä pahemmin loskaakaan tuolla tiellä. Huhtikuu alkoi, ei vielä ole kesä, vaikka monia muuttolintuja on tienoilla tavattu. Siemensyöjillä taitaa olla herkut vähissä. Ei näy asutuilla seuduilla paljon talventörröttäjiä joissa olisi sitten mahdollisesti siemeniä vielä jäljellä. Rantaruoko, ruoko rannoilla, enpä itse ole koskaan tutkinut onko siinä kevätjäiden aikaan vielä siemeniä kukinnoissa. Jostainhan lintujen pitää ruokaa saada, ei luonto niin ankarasti ole lintujen elämää ajatellut, etteikö takatalvenkin aikana olisi jossain jotain tarjolla. Tuotapa lähden tutkailemaan.

Pääsiäisen viettoon kuului lapsuudessa trullit ja kokko.

Pääsiäislauantaina riennettiin kokolta kokolle, mikäli niitä lähitienoilla oli useita.

Muistan erään sairaan neitokaisen joka ajeli pyörällä pitkin kyliä, miesten pyörällä, josta veljet olivat ottaneet koko satulan pois, mutta neito oli kekseliäs. Hän otti äitinsä ison höyhentyynyn, polsteriksi sitä sanottiin, asetti sen satulaksi ja nautti monen pääsiäiskokon loisteesta ja savun hajusta.

Oma eräs muisto on juuri sitä mitä Trullien tapana pidettiin, juostiin osin hiiltyneen nuotion halki edes takaisin. Vaurioitta ei saappaatkaan aina selvinneet ja oli siinä äidille selittämistä kun takissa oli hiilen tekemä reikä, väitettiin, että kipinät lensi.

Eihän äiti sitä uskonut, mutta valvontaa lisättiin ja kuri kiristyi.

Pääsispä vielä kokoille kirmaaamaan, vaikka, kehtaisko sitä saappaansa ja takkinsa polttaa!

Epäaitoa.

  Vesipisarat ikkunassa. Harmaata, valotonta, vaikka pisarat taittavat valon ja varjon. Pisarat ovat yksilöitä, kukin kätkee sisäänsä oman maailmansa, kuvan joka ei koskaan toistu.

  Kuin lasin pinnalla olevat vesipisarat jotka katoavat kuivuessaan, kulkevat monet asiat meidän ohitsemme jälkiä jättämättä. Usein joku ihminen jättää lähtemättömän jäljen. Iholla tunnettu kosketus on kuin poltinmerkki ilman arpea, iho muistaa ja muistuttaa. Rakkaasta ihmisestä joka on merkinnyt ja ollut elämässä tärkeä osa arkea, on piirtänyt lähtemättömän jälkensä kaikkeen siihen missä on ollut mukana.

  Nuoruudessani tutustuin moniin ihmisiin. Silloin se oli helppoa, koska nuoren mieli on avoin kaikelle ja kaiken kokemiseen riittää rohkeutta joka iän mukan muuttuu arkailuksi. Itsetunto rapisee, kriittisyys omiin tekemisiin ja sanomisiin kasvaa, eikä enää uskalla avoimesti olla rohkea, ettei vaikuttaisi omahyväiseltä, eikä tarvitsis katua tekemisiään. Ikä asettaa omat vaatimuksensa muiden ihmisten silmissä, vaikka kaiken ikäiselle pitäisi suoda mahdollisuus harrastaa ja harjoittaa omien voimien mukaan mitä mieli tekee tehdä.  Ei se vain niin mene. Usein kysytään, että vieläkö sinä sitäkin teet, vieläkö jaksat, ihan kuin ikä veisi voimat ja halut olla monessa mukana.

   Enää ei solmita ystävyyssiteitä kuin ennen.

  Miksi se ei ole enää niin helppoa tutustua uusiin ihmisiin muutoin kuin yhteisten harrastusten ja työn kautta? Siksi, että me kohtaamme uusia ihmisiä niin harvoin ja silloinkin me ikäänkuin suojaudumme oman kuoremme sisään kuin peläten minuutemme menettämistä. Olemme kuin vesipisarat lasilla, ohimennen nähtävinä, muistoja jättämättä pois lähtevinä.

  On kohteliasta ainakin esittäytyä ja olla rehellinen mikäli haluaa olla kaveri, tai saada ystäviä jotka arvostavat sinua ja minua aitoina ihmisinä, ei mielikuvina ja kuvitteellisina persoonallisuuksina.

Kun kaikkea elämässään näkee ja kokee, olen kokenut kaksoispersoonana esiintymisen itselleni vastenmieliseksi. Ellei ihminen uskalla olla nimensä takana, esiintyä itsenään, ei naapurin isäntänä, ts. esittää väärää nimeä, olkoon sitten omassa olossaan, koska sellainen toiminta ei ole rehellistä, vaikka kuinka rehellinen "sekin ihminen" olisi. Naamion takana, kuin naamiaisten pukeutumis rituaali, " sainpas narrattua" ilo  juhlien jälkeen kun kukaan ei tuntenut.

  Kadulla tuli vastaan nainen joka pyysi matkarahaa. Hän puhui paljon, sanoi nimensä ja vannoi maksavansa takaisin kun pääsee kotiin. Minulle ei se kympin antaminen olisi ollut suurikaan menetys, mutta kun tarjouduin ostamaan lipun bussiin, nainen sanoi asioilla vielä menevän aikaa, eikä hän tiedä millä bussilla jne. Hän oli sanonut paikkakunnan jossa asuu, mutta kun nyt kysyin uudelleen minne hänen olisi tarkoitus matkustaa, hän ei enää muistanut mitä oli aiemmin sanonut, ei nimeänsäkään.

 Minulle tuli paha mieli. Kuinka noinkin iäkäs nainen on vajonnut noin alhaiselle tasolle, valehtelemaan tarpeensa ja tarkoituksensa. Kaikesta näkyi, että hänen elämänsä ei ollut sujunut kaikkien kirkkaiden  tähtien alla. Hänellä oli selkeästi ongelma ja se oli alkoholi, muodossa tai toisessa. Mikäli hän olisi pyytänyt rahaa kaljapullon ostoon, olisin voinut sen hänelle ostaa, kauppa kun oli lähellä ja auki, mutta hän pyysi rahaa matkalippuun jota hän ei tarvinnut. Säälitti, mutta rahaa en antanut. Olen sen verran periaatteeni vanki, etten katso hyvällä mitään epärehellistä toimintaa. Se leimaa ihmisen, saa epäilemään kaikkea hänessä. Harmillista, mutta monessa muussakin tilanteessa olen törmännyt ihmiseen joka ei halua olla "minä" vaan joku nimi.

  Rehellisyys ja aitous. Kaksi perus ominaisuutta joihin ei sovi ylimielisyys ja petollisuus.

  Ellei ole voita leivälle, laitetaan sinappia.

  Isäni kanssa me usein laitoimme ohraleivän viipaleelle sinappia suoraan tuubista ja maistui hyvälle. Aito maku, aitoa kotimaista viljaa leivässä. Niitä ei voi muunnella. Vilja oli ennen aidosti luomua, ilman keinolannoitteita ja lehmätkin söivät puhdasta heinää, ilman AIV rehujen myrkkyjä.

Maito oli aitoa maitoa, ei ilmavaivoja aiheuttavaa rasvatonta litkua, kuten tämän ajan maito.

 Kaikki on muutunut, ihmiset ja luonnollisuus, aitoutta tapaa yhä harvemmin ja harvemmassa kohteessa. Onneksi tuo maassa oleva lumi on lunta ja katoaa pois kuin vesipisarat lasilta. Epäaidot persoonallisuudet eivät jätä jälkiä iholle, eikä lumi nurmikolle.

  

Onnettomuudet ja pelko.

  Millaisia ajatuksia pyörii lentomatkustajan päässä, kun lennon on määrä palata takaisin lähtökentälle koneessa olevan häiriön/vian vuoksi?
  Kun Finnairin kone pyöri eilen Porvoon yllä, mitä koneen lentoa seuranneet silminnäkijät ajattelivat, oliko mielessä, että kone voi pudota?
  Entä koneen sisällä istuneet matkustajat. Olivatko he peloissaan, vai saiko koneen henkilökunta heidät vakuuttuneeksi ettei vaaraa ole, vaikka tietenkin aina on olemassa vaaratekijät kun koneen pitää laskeutua jonkin häiriön vuoksi.

  Kyllä se varmasti tulee mieleen lentomatkalle valmistautuessa tuo tapahtunut onnettomuus.
  Toisen ihmisen pään sisään ei pääse, ajatuksia ei voi lukea ja suunnitelmiansa ei tuollaista tekoa harkitseva muille kerro, hän käyttää tilanteet hyväksensä päästäkseen päämääräänsä. Tekoa eivoi ymmärtää muutoin, kuin sairaan ihmisen tekemänä. Nimi jää historiaan. Sitä kai hän lopulta halusikin, jos terveydellinen tilanne vaikutti siltä, ettei lentäminen sittenkään voi olla hänen ammattinsa. Pelko teki rohkeaksi.
  Itsemurhapommittajat, ampumistapaukset mm. Hyvinkäällä, ja kouluilla tapahtuneet aseen käytöt, kaikessa on mukana ihminen joka ei osaa hallita vihaansa, tai on muutoin mileltänsä sairas ja tekojen motiivia ei koskaan kyetä selvittämään. Tuntemattomia ihmisiä kohtaa osoitettu viha kielii muustakin kuin hetken vihanpuuskasta, taustalla on paljon muutakin. Ihminen ei ole kokenut olevansa samanarvoinen yhteiskunnan jäsen, tuttlut syrjityksi jossain elämänsä vaiheessa, tai epäonnistunut niin monissa asioissa, ettei enää jaksa edes yrittää. Paha olo sitten purkautuu hallitsemattomana vihana ja peruuttamattomina tekoina.
  En varmasti, jos vielä lentokoneeseen astun, ole rauhallisella mielellä. Ihan varmasti mielessä kuitenkin pyörivät tapahtumat joita on vuoden aikana ollut milloin mistäkin syystä. Ainoa lohtu kaikille on se, että nyt on pakko kiinnittää enemmän huomiota koneen lentäjien mielentilaan, tarkastettava matkustajat entistä tarkemmalla seulalla terrorismin karsimiseksi, epäilyttävät matkustaja tarkkailuun, lentohenkilökunnalle paremmat aseet toimia suojelutehtävissä, jos koneessa ilmenee epäilyttävää toimintaa. Vaikka liian tarkkoja, mieluummin kuin riskillä!
  Kyllähän se jännitti omakin ensimmäinen lentomatka, Ei ollut helppo istua koneessa kun ilmoitettiin välilaskusta ja siinä tapahtui pieni rengasrikko josta syystä meidät siirrettiin koneesta Barselonassa lentoaseman tiloihin odottamaan renkaan vaihtoa.
  Yhden kerran olen ollut ilmassa kovalla ukkosella. Kone heittelehti ilmakuopissa ja alas vedettyjen verhojenkin rakosista näki kuinka salamat leiskuivat pimeässä yössä. Nuku siinä sitten, lentomatka oli melkoinen kokemus Pariisista Miamiin.
  Ei auto ole yhtään turvallisempi kuin lentokonekaan. Autoilla tapahtuu onnettomuuksia paljon useammin, mutta niistä ei uutisoida maailmanlaajuisesti kuin hyvin harvoin. Omassa maassammekin kuolee liikenteessä monta ihmistä, loukkaantuneiden lukumääräkin merkittävä. Tuntuu, että liikennekuolemista joka ainut on turha kuolema. " Paremmalla onnella olisin pysynyt tiellä ", sanoi eräs ojaan ajanut kuljettaja. Onni on usein mukana, mutta joku virhe on aina tapahtunut ennen sinne ojaan suistumista. Itsekin olen ajanut ojaan, vaikka en ohjannut autoa sinne, tiellä minun piti pysyä. Sen tapahtuman jälkeen en ole naarmuakaan autoihin saanut aikaan, oli se niin opettava tilanne, vaikka siihen johtikin toisen autyoilijan tekemä sellainen virhe jonka seurauksia välttääkseni jouduin niin lähelle ojaa, että sinne vain takapää edellä Kadettini vajosi. Onneksi ei vahinkoja minulle, pellit uusittiin.
  Tänäänkin, maaliskuun viimeinen päivä 2015 tieliikenteessä tapahtuu ojaan ajoja, perään ajoja ja tieltä suistumisia tai ajoneuvon kaatumisia, jalankulkija loukkaantuu, pyöräilijä katkoo luitansa, jne. koska tieliikenteessä on monelta unohtunut se taito, että nopeutta säädetään olosuhteiden mukaisesti.
Jarru on hyvä olemassa, mutta äkkijarrutuksen seuraukset suuressa nopeudessa pohjaan polkaistuna näkyvät sitten onnettomuustilanteissa lisäyksinä.
  Parempi olisi hidastaa nopeutta kaasupolkimen kautta, ihan kuin lisätäkin nopeutta. Ylös ja alas liike on tehokas,

Vapaaehtoistyö ja sen tärkeys.

Palokuntaan.fi  Täyttä toimintaa.

Eilisen päivän ohjelmassa oli tärkeää asiaa vapaaehtoistyössä jaksamisesta.
Se ei ole palkattua työtä, se perustuu omaan haluun olla mukana jossain toiminnassa, yhdistysten puitteissa tai ihan yksityisesti tukemassa ja auttamassa muita.

Eri hyväntekeväisyys järjestöt toimivat vapaaehtoisten työn kautta. On olemassa kerhoja ja yhdistyksiä joissa koko toiminta perustuu palkattomaan työhön ja toimintaan.
Salpausselän kisat, Savonlinnan Oopperajuhlat, Eläkkeensaajien ja Eläkeliiton tapahtumat, kirkkopyhät ja juhlat, ammattiliittojen järjestämät tapahtumat, urheiluseurat ym. toiminnassa suuren osan muodostaa se suuren vapaaehtoisten auttajien armeija joka toimii nimettönämä, vastaa kaiken toimivuudesta ja turvallisuudesta.

Meillä ei arvosteta vapaaehtoisten toimintaa! Nyt jotkut esittävät jopa vapaaehtoisille tarjotun kahvikupin kirjaamista tilastoihin, menona ja tulona.
Kysyn vaan, monen muun tavoin, kuinka monta isoa tapahtumaa jäisi vuosittain järjestämättä, mikäli vapaaehtoisia ei olisi?

Jos ja kun kaikkien suurten ja pienten tilaisuuksien kaikille mukana oleville henkilöille, toiminnan ylä päästä alimman ovivahdin tehtävävissä toimiville maksettaisiin palkkaa, ei kukaan ostaisi lippuja tilaisuuteen, koska ne liput hipoisivat tavallisen kuluttajan kukkaron äärirajoja.
Jos ja kun vapaaehtoiset poistuvat toiminnasta, Suomen valtion päättäjien asettaessa aina uusia lakeja ja vaatimuksia, on tapahtumakartta maassaame aika lyhyessä luettelossa!

Tuosta vapaaehtoisten jaksamisesta saimme eilen kuulla Aikku Eskelisen (SPEK) mainion ja selkeän esitelmän, vuorovaikutteisen ja monia hyviä ohjeitakin sisältävän.
Kiitos Aikku! Tiedät mistä puhut ja me monet voimme samaistua kokemuksiisi. Samantapaisia kokemuksia yhdistystoiminnasta on monilla, kielteisiä ja myönteisiä. Ehkä enemmistöllä myönteisiä, koska niin moni on mukana auttamassa ja olemalla tukena.
Aikku Eskelinen piti puheenvuoron eilen myös nuorisotyö foorumilla jossa hän puhui kiusaamisen tunnistamisesta.
Juuri eilen uutisoitiin työn kiusaamisjutusta jossa pojat asettuivat vastustamaan kiusaamista. Toivottavasti pojat ja tyttö ovat tulevia Palokuntanuoria, kun pääsevät kesällä leirille tutustumaan nuorten toimintaa ja mikä tärkeintä, siihen aina niin kivaan leirielämään ja tapahtumiin.

Jonkun pitäisi koota tuonne Eduskuntaan vietäväksi tilastoja kaikesta siitä mitä tässä maassa tänäkin päiviä tehdään ja hoidetaan vapaaehtoistyönä aikaa ja omaa rahaa säästämättä, oman palkkatyön tai eläkkeen ohessa, vaatimatta muuta kuin kiitolliset avun ja palvelun vastaanottajat joiden, heidänkin, jaksaminenkin on joskus katkeamispisteessä.
Ehkä sielläkin osattaisiin arvostaa sitä toimintaa ja olla vaatimatta rajoityuksia ja lakeja joka vaikeuttaa koko järjestelmän,kaataa jopa, kun aina uusilla määräyksillä ja rajoitteilla pyritään saamaan kaikkea hyvää alas.
Mitä sillä voitetaan? Tiedän mitä havitään!
Loppuu Salpausselän kisat ja moni muu suuri tapahtuma joiden toiminta perustuu vapaaehtoisten mukana olemiseen. Se on työtä jota pitää julkishallinnonkin tukea, ei kaataa.

Palokuntanaisena muutamia vuosia mukana pyörineenä olen nähnyt kuinka suuriarvoista ja tärkeää työtä koko pelastusalan toiminta on.
Kun mukaan otetaan jo lapset ja nuoret, tytöt ja pojat, opetetaan turvallisuuttaa, annetaan koulutusta eri tehtäviin palo- ja pelastustyössä, ohjataan ja valvotaan leireillä ja kursseilla, on tulevaisuudessa paljon aikuisia jotka tietävät mitä tehdään kun saavutaan onnettomuuspaikalle, kun kohdataan sairaskohtauksen saanut, tai pitää pelastaa savun keskeltä ihmisiä tai eläimiä.

Todella tärkeää toimintaa, perustuu vapaaehtoisuuteen ja tarjotaan kaikille mahdollisuutta olla mukana ketjussa joka auttaa ja palvelee ilolla.

Jaksamista kaikille vapaaehtoisille, nuorille ja vanhoille.

Mustat tanssikengät.

Tanssihetkestä voi joskus muodostua eräs koetuista elämän hyvistä hetkistä.

Ostin eräänä hetkenä kalliit, ihan oikeat tanssikengät, kalliitkin olivat, mutta minulle kauneimmat kengät mitä kaapissani tänään on.

Eivät ne kaikille tanssiparketeille sovi, joten juhlaan ja sopiviin saleihin laitan ne jalkaani.

Vuosia sitten olimme Arvon kanssa tanssimassa Mäntymotellissa. Eräs paikallinen isäntämies haki minua useaankin kertaan tanssimaan ja lopulta miehelleni teki tunnustuksen;" Kyllä on sun muijalla sopevat jalat, sattuu askeleet paikalleen, tanssitan sitä mitä lajia tahansa. Tuo nainen on tanssimaan luotu."

Kyllä me mieheni kanssa tanssimmekin aikanaan paljonkin. Hän oli sellainen parkettien partaveitsi ettei parempaa ole kohdalleni sattunut.  Voi kuinka joka tanssireissulla kaipaan häntä, sitä tunnetta ja niitä askelia jotka olivat kuin yhtä. Olihan meillä yli 40 vuotta aikaa harjoitella. 

Kateellisena katson usein pariskuntia joiden tanssi on kuin kevyttä liitelyä, kompuroimatta, taipuen ja notkeasti, vaikka ikääkin jo on.

Kellokoskella, Männiston lavalla poikkesin joskus päivätansseissa. Väkeä ei kovin runsasti ollut, mutta musiikki todella tanssittavaa.

Sen valssin tanssittajan joka minua siellä useallekin tanssille haki, en unohda. Hänen käsivarsillaan minä ihan leijuin, keveyttä, kepeyttä, oikeassa tahdissa, oikealla otteella... oi, olispa sellaista tarjolla vieläkin. Tahtoo olla ikääntyneillä miehillä jo lyhyet askeleet ja kankea varsi. No, niin se on nuoremmillakin, eipä ole taivaisiin ulottuneita tanssikokemuksia ollut moneen vuoteen kuin hyvin harvoin, sattumalta.

Tanssikengät siirsin kaapissani ja siitä mieleen tämä aamun taivasta hipova oman miehen muistelu, vaikka siihen oheen muutama muukin kokemus. Minulle tanssi on kuin kerma kahvissa, maistuu ja kaipaa.

Ei elämä ole pelkkää tanssia, vaikka se tekee elämästä nautittavaa.

Kun itse kamppailee happovatsan ja refluksin ongelmien kanssa, tuskailee tuota happosalpaajien syönnin mukana saatua suoliston ongelmaa, tuntuu, että pienikin valonpilkahdus taivaalla on kuin tähden lento taivaan laella. Toivo herää, uudet unelmat ja suunnitelmat pitäisikin aina pitää mielessä, arki kaukana jokaisesta hetkestä.

Varattu loma ja suunnitelmia toisestakin. Lisälomasta taidan luopua muiden hyväksi ja ottaa yksilöllisen loman ihan omien mieltymysten vuoksi. 

Pitihän minun muuttaakin, sen hylkään, kaikki ei loksahtanut kohdilleen tällä kertaa.

Ei se kuitenkaan ole tärkeintä missä ja kuinka asuu, mutta se on tärkeää mitä se merkitsee minulle kokonaisuutena. Riittääkö maisema mielimaisemaksi, tarjoaako se kokonaisvaltaisesti sitä mitä olen etsinyt.

Elämä tässä ja nyt, mustat tanssikengät jalkaan ja elämän kaikki ovet auki.

Tanssiessa nainen seuraa miestä, miehen askelissa, vartalon liikkeissä ja kehon kielessä jotka kaikki ovat enemmän kuin parempikaan tanssikoulu opettaa. Yritän seurata, yrittämättä viedä miestä.

Palkintokaappi.

Kotini olohuonetta hallitsee kirjakaapisto, joka on tarpeen vuoksi muuntunut palkintokaapiksi, kirjat ovat saaneet paeta pahvilaatikoihin ja roskalaatikoihin. 

On tuossa hyllystössä muutakin hilpetööriä ja minulla on kova halu saada palkinnot jonnekin, pois seuraavasta muuttokuormastani.

Tarjosin palkintoja aikoinaan perheen sisälle, ei ollut kuulemma paikkaa, ei, vaikka hyllystönkin lupasin.

Se on siten annettu ja saatu, enää ei ole tarjous voimassa sinne suuntaan, mutta eiköhän noille jostain paikka löydy, satoja kappaleita, eikä kaikki edes kaapeissa.

Jospa ne tästä...tänä kesänä.