Viestit kertovat taas jonkun lähteneen...

Nyt se on taas se aika jolloin lähipiirissä nukutaan pois.
Ikäviä uutisiahan ne ovat aina, mutta kun se koskettaa näinkin läheltä kuin nyt viime päivinä on koskettanut.
Kaksi on poissa, kuka on kolmas? Vanha kansa on aina sanonut ettei kaksi ilman kolmatta. Tuttuja on jo kolme, mutta tavallaan ihan perheen piiristä nyt kaksi vainajaa odottaa maan poveen laskemista.
Hyvää matkaa, sanoin jo, sanon sen uudelleen.

Onko syksy saapunut kun jo vietimme syyspäivän tasaustakin? Eihän tämä mitään synkkää syksyä ole. Aurinko paistaa ja linnut laulaa. Muuttolintujen parvia liitelee pilvien joukossa ja osa viettää pelloilla ruokailu taukoa. Metsässä oli taas ihan hiljaista. Ulkoilu on mielekkäämpää puhtaassa luonnossa ja samalla silmäilin sieniä. Vain muutamia pieniä tatteja joita en edes tunnistanut ja komea punainen kärpässieni polun vieressä. Syksy se on, halusipa sitä tai ei. Koivuista tuuli riipii lehtiä ja paljon oli taas metsä alastomampaa kuin edellisellä lenkillä.

Kiva kun on puuhaa harrastuksista, menoja silloin tälläin, ettei koti tunnu vankilalta.

Matkasuunnitelmiakin talven varalle, pääsen toisen siivellä parin viikon lomalle tammikuussa!

Aamullakin hämärää.

Kova sade piiskasi kattoa kaiken yötä.
Kävin keskellä yötä imeskelemässä  muutaman suolan rakeen ja pari lasia vettä join päälle. Ei tullut uni, mutta tuli ihan katsottava elokuva; Kaunotar ja Hirviö, telkkarista. Siinä se osa nukkuma ajasta sitten kivasti kuluikin ja aamusella ajelin aamukahville kun kutsuttiin.

Vaikka kuinka sanotaan ettei kuolema ole muuta kuin osa elämää, kyllä tuo pikkuveljen kuolema vain tuntuu ikävälle, vaikka tiedänkin, että kivut ovat poissa, ei se vain ihan kevyttä ajateltavaa ole. Olen ihan liian herkkä ihminen.
Ei tuo kuolema, ihan oikea kuolema ole sittenkään niin paha kuin elävänä kuollut! Kun kaikki yhteydet on katkottu, sukulaisuus ja kaikki siteet kielletty, se tuntuu pahalle, mutta sekin on vain hyväksyttävä. Isovanhemmuus katoaa nuorilta sukupolvilta, mutta syy ei ole vain minun.
On ollut pakko turruttaa omat tunteet, jätettävä kertomatta kuinka paljon minulla on rakkautta ja kuinka olisin valmis jakamaan aikaani ja ehkä omia taitojanikin nuoremmille. Tunteet ovat pinnalla, mutta ne on vain painettava pinnan alle ja oltava puhaltamatta hiillokseen.

Syksy paina päälle, sateet ovat saapuneet, illat pimentyneet ja yön viileys panee miettimään lämmityksiä. Onneksi aurinko taas sateen jälkeen hellii tienoota, vaikka uhkaavan tummat pilvet vaeltavat horisontissa. Ihminen on aina tyytymätön vallitsevaan säätilaan. On liian kylmää tai liian kuumaa. Onneksi siihen ei yksityisesti voi vaikuttaa, silloinhan olisi monta tyttymätöntä jos yksi päättäisi ettei tänään aurinko paista. Aasinsiltaa käyttäen joku on halunnut ettei minulle paista aurinko koskaan! Onneksi ei kykene kaikkeen.

Varovaisesti liikenteessä.

Syksyn makuja ja värejä luonnossa.

Olin autolla liikenteessä ja en ollut uskoa oman autoni nopeusmittaria ajellessani täysperävaunun perässä. Se veteli 80km/h rajoitus alueellakin liki 100 ja seilasi kahta ajokaistaa kovin vaarallisen näköisesti. Ohitusta en edes miettinyt. Mietinkin jo soittamista poliisille, kun antamistani valomerkeistä hän ei kai edes huomioita tehnyt. Auto kun oli kaiken lisäksi ilman yhtäkään perävaloa ja myöhemmin kun se kurvasi edeltäni levike alueelle totesin sen myös edestä valottomaksi.

Kai oli kuskin väsynyt, kotimaisen yrittäjän ajokki, mutta jätän kertomatta kun pahempaa ei sattunut.
Liikennekulttuuriin kuuluu pysyä omalla kaistalla, tiekin kun on hyväkuntoinen, niin, ettei heittoja kuoppaisuuden vuoksi synny, niitä ei tiellä tarvitse toisen kaistan kautta kiertää.

Autoni katsastin, hyväksi havaittiin ja vuosi on taas luvallisesti lupa ajella, jos kortti säilyy. Kukapa sen nyt muutoin minulta veisi, mutta jos sairaus iskee ja muisti ei pelaa.

Pysähdyin kysymään tien laitaa kävelevältä. kävelysauvoja heiluttavalta naiselta mikä on hätänä. Hän ei käyttänyt sauvan kärkeä kertaakaan maassa niiden noin sadan metrin matkalla jotka hänen kulkuaan seurasin. Hän pyörähti välillä kävelemään takaisin päin ja taas kääntyi... kuin olisi hukassa.
Niin olikin. Hän ei muistanut kuka oli ja mistä on lähtenyt kukkamekossaan, mutta apu lähestyi polkupyöräilijän muodossa. Äiti oli karannut aamulenkille pois pihasta. Onneksi omaiset pitävät huolta ettei liian kaukana vaellä, eikä varsinkään metsässä, vaan pysyy tiellä josta on helpompi karkuri tavoittaa.

Näin tänään, saa nähdä mitä huominen. Mielenosoitukseen en aio, mutta töihinkään en mene!

Syyskuun ensimmäinen päivä.

Kosteaa ja viileää on aamulla.
Syksyä kohti olemme menossa, juuri kun meillä on kesä parhaimmillaan säiden osalta. Ei sada joka päivä ja aurinko porottaa iholle kuumasti kuin keski kesällä. En kyllä auringossa makaile, en paljon istuenkaan palvo aurinkoa, mutta kuljen ulkona sentään pelkäämättä säteitä ja melanoomaa.

Lapsuudessa ja nuoruudessa kun olimme heinäpellolla, ei paljon auringolta suojauduttu, olimme syksyllä kuin kahvin papuja. Äidin ihoon aurinko tarttui vielä vanhuudessakin. Kyllä hän sitä sitten nautinnolla ihollensa antoi, veti helmat polviin ja istui paahteeseen. Jos nyt joku melanooman auringosta saa, olisi se kyllä äidillekin iskenyt, mutta taitaa olla monta muuta syytä siihenkin kuka sen taudin saa. Malinin Sirkka sen sai, tehtiin isot leikkaukset ja ihonsiirrot, imusolmukkeita poistettiin ja näin kuinka hankalaa niiden arpien kanssa sitten oli, auringon palvonta loppui ainakin hetkeksi.

Niin, tästä syksyyn siirtymisestähän minun pitikin puhua, kun marja ja sieniretket  ovat juuri nyt monilla suunnitelmissa. Ruskan ihailijat matkaavat ihan näillä viikoilla Lappiin, vaikka ruskaa se on etelänkin syksy monine väreineen ja kuulaine öineen. Aamuisin usva laskeutuu järville ja pelloille tehden maisemasta sadunomaisen, haamuja ja varjoja rakennusten ja kasvien ääriviivoista. Ihanaa aikaa aamun viileys ja illan hiljalleen laskeutuva hämärä.
Syksy on tulossa.

Kesäin kulkua.

Laajat Lupiinivainiot ovat tänäkin kesänä koristaneet teiden pientareita. 

Mieheni kutsui kaikkia kukkia lupiiniksi. Joskus ruusukimpun ojentaessaan sanoi:" Toin rakkalle lupiineja!"  Kasvoihan niitä meidänkin pihallamme, mutta katosivat jollain ihmeellisellä tavalla, olisi se edes yksi puska saanut säilyä, mutta onhan noita ihailtavia ihan villinä pitkin maastoja.

Kukat valtasivat mielen tänä aamuna.

Muistan komeat sammalleimut ikkunamme alla. Kuvasin niitä kesällä 2005 ja komeita olivat...

Hienosti kukki myös syreenipensas. 

Nytkin haluaisin pihan jossa kukkisi koko kesän, mutta olosuhteiden ohjaamana luovun suurista suunnitelmista. Harkitsin muuttoa, harkitsen vieläkin, mutta pari seikkaa olisi vielä selvitettävä juurta jaksain, hoidettava alta pois, kuten sanonta kuuluu.

Keväällinen kaatuminen pitää oikeaa olkaa ja lapaa kipeänä. Ei tarvinnut kuin yhden leikkimielisen kuulan työnnön ja taas siihen sattuu. Oma vika. Kun ei ole lapioitavaa saa lapakin rauhan, mutta olkaniveltä tarvitsee jopa syödessä ja ihme kyllä, tämä koneella kirjoittaminenkin tuntuu kipuna, joten parempi katsella vain kukkia...

Se oli se kesä, 2005. Silloin kukat kukkivat ja kesä oli kesä! Olihan silloinkin myrskyjä, kaatuneita puita, pitkiä kantoja...

Arvo 02.08.1937 - 15.08.1997

Aina se ikävä tuntuu pahalle.

Aina elokuun 15 päivä.

Vaikka vuosia on kulunut, tuntuu tuo päivä, 02.08. 1997  elävän muistoissa yhtenä niistä päivistä jolloin elämä hymyili, meillä oli juhlat ja vieraita jotka tapasivat Sinut viimeisen kerran juhlimassa syntymäpäivääsi. Sanoitkin, että nämä ovat viimeiset juhlasi. Kuinka julmalta se yhä tuntuu, kuin olisit tiennyt tiesi...

Elämän on pakko jatkua heillä jotka elävät.

Muistot eivät koskaan kuole, eikä yhteinen elämämme minnekkään muistoista katoa.

Rakkaus elää.

Itsehoito ja hoitamattomuus.

Harmaa taivas, vaikka aiemmin oli niin kirkas ja kaunis aurinkoisen päivän alku.
Harmaita ovat osin ajatuksetkin.
Ihminen teklee kummallisia asioita huomaamatta, että moni teko, tai tekemättä jättäminen vaikuttaa moneen asiaan.

Kun tässä kevään ja kesän vaihteessa löysin itsehoitolääkkeet vatsavaivoihini olin tyytyväinen ja tietysti, kun olin lääkinnyt oireet pois, unohdin ottaa sen "lääkkeen" josta olin avun löytänyt. Taas tunnen kuinka vatsa oireilee, myllää ja möyrii.

Nyt on otettava itseään niskasta kiinni ja huolehdittava omasta hyvinvoinnista.
Ei vain tullut lomaillessa noita pillereitä ja pulvereita mukana kuljetettua ja kaikki nekin mitä oli, jäi sattumanvaraisesti otetuiksi. Tänään on tropit liotettu, pulverit sekoitettu ja terveysohjelma, ilman yhtään reseptilääkettä, taas hallinnassa.

Kävin eilen kaupassa ihan ajatuksen kanssa. Jugurtti, paprikat, ja vitamiinipommiksi hedelmiä. Parempi lautaselta kuin pilleripurkista nuo vitamiinit ja hivenaineet nauttia, lisäksi maistuvat paremmilta ja täyttävät vatsan.
Sattui siihen asiakas joka kyseli mitä tarjouksessa olleista herkkusienistä voisi tehdä ja mitä minä niistä teen, kuinka käytän. Kerroin paistavani sipulin kanssa, osa menee sellaisenaan, osa muhennoksena ja sitten lopusta teen keiton. Hän intoutui ostamaan koska ei pääse metsään sienien keruuseen. Terveellistä syötävää ne sienet, kaupasta ja metsästä liedelle kannettuina.

Ellei sade saavu kastelemaan luonnon rikkauksia, aion sinne metsään mennä nyt...