Sulihan se lumi.

   Olen niin uppoutunut tavallisiin puuhiini, että meinaapa syöntikin jäädä väliin.
   Kävelylenkit sujuu tuolla sivutiellä, kunhan taas tulee pakkanen ja jäätää jäät. Kun viimeksi taivalsin 10 senttisessä nuoskalumessa, olin ihan poikki.
Vihdoinkin sain tiedon kylppäriremontin edistymisestä, mietinpä kyllä pohjoiseen menoa tulevalle viikolle, mutta katsotaanhan nyt. Laatoittaja haki tänään kaupasta laatat, alkuviikolla jo pääsee latomaan seiniin laattoja. Hyvä kun nuo yhteydet toimivat ja yhteistyö pelaa.  Aika puuha se asbestin poistaminen, sopivasti telkkarissa juuri tällä viikolla siitä valaiseva ohjelma näytettiin.
   Mietin vain, jos uusin lattiamateriaalit, pitääkö jättää alkuperäiset materiaalit alle, onko niiden liimoissa asbestia, vai voiko kaikki kerrokset ottaa pois. Hyvä kun taloyhtiöllä on oma tarkastaja joka ottaa näytteet ohjeiden mukaan.
   Illalla piti oikein netistä tarkastaa muistanko oikein talvirengasmääräykset, muistin, joten ei ihan kaikki muisti ole mennyt. Siis heti maaliskuussa asuntoauto alle, hiihtokeskuksissa on silloin vielä polkuja ja latuja. Aurinkokin tarttuu ainakin naamaan vaikka ei hiihtäisikään. On sitä tullut autossa ja mastossakin nukuttua Lapin reissuilla, viimeisin majoitus oli halpa ja hyvä, yllätys kun silloin sattui olemaan ruska aikanakin tilaa  yhdelle joka ei käytä reksonaa.
   Silmät eivät tykkää koneella työskentelystä, mutta kun ei tarvitse pitää nettiä päällä voi ottaa näppiksen syliin ja kirjoittaa isolle ruudulle, isoin kirjaimin.
Siitä huolimatta on välillä huilattava silmien vuoksi, kipeytyy vain, vaikka sekin on jo kahdesti leikattu.
   Valokuva arkistoista löytyi aarteita. Viikon ajan kävin läpi kaapissa olevia negoja ja kuviakin oli  paljon järjestelemättä kansioihin. Eikä kaikki ole kansioissa, ei läheskään. Miksi niitä otetaankin niin paljon? Nyt digi aikaan satoja kuvia kuukaudessa, kamerassanio oli viime tyhjennyskerralla yli 800 kuvaa, osa ihan turhia laukaisuja, osa huonoja kuvakulmia, osa muuten vain huonoja. Ne pohjoisen talvimaisemat, lenkkipolun näkymät, niissä on sitä sineä, sinistä hämärää joka melkein menee ohi nyt kun tuo remontti ajoi mínut etelään.
   Kesä ja yöttömät yöt, vaikka pitäähän tännekin tulla kevättä katsomaan, vaikka nyt pikapuoliin taas toiseen suuntaan auton nokka.
   Keskustassa oli kyllä hiekkaa, mutta oli jäätäkin.
   Eipä tänään tarvinnut liukastella, ja en muutenkaan liukastele, laitan naskalit kenkiin.
 

Talven kasvot

 Talven monet kasvot. Näin minä olen sitä katsonut, näin kokenut ja tunnelmissa elänyt.

Pilviä tai ei.

  Eletään niitä tammikuun loppu puoliskon päiviä ja nautitaan vaihteeksi pienestä pakkaskaudesta. Lunta on saatu hetkittäin lisää, mutta sade on ollut lempeää pakkaslumen liitoa hiljalleen kohti maassa odottavaa ohutta tai paksua lumikerrosta.
  Monin paikoin lunta on niukasti, sen havaitsin Punkaharjulla viime viikonloppuna. Lunta vain ohut, metsässä tuskin marjanvarpuja peitti siinä rantamaisemassa jossa majailin.
  Kyllä ovat kävelylenkit jääneet lyhyiksi tänä alkuvuonna, maantie on kaitaa kävellä, vaikka sillä autot sujuvasti liikkuvatkin. Ihan henkensä puolesta pelkää, niin turvattomalta tuntuu jäinen tie tuolla sivummallakin. Auton renkaat ovat silittäneet ja jäätäneet raiteet, tai irtolunta on liian paksu kerros anturan alla ja raskasta on pienikin lenkki kävellä. Lohdutan itseäni ajatuksella, että tulee se taas kesäkin, ellen pääse pohjoisen talvesta nauttimaan.
  Tulevaisuuden taivaalla ei ole pilviä. Tuokin sanonta jäi Saloniemen mammalta perinnöksi, mutta aina en tuotakaan ole perinpohjaisesti ajatellut. Tietenkin haluaisin minäkin vain kirkkaita ja seesteisiä päiviä ilman synkkiä pilviä, eikä kannata suunnitella tulevaan viikkonsa mitään ylimääräisiä paineita. Kuulostelen huomenna mitä kuuluisi terveysrintamalle, onko uutisia tohtorilla, vao pitääkö tässä vain opetella olemaan tinateensa tasalla, moninkertaisesti äänetön.
Toivoisin sitä pilvetöntä taivasta, monien tekemättömien töiden ja suunnitelmien tueksi. Vie tuuli huoleni!
  Kyllä se taivas jolla ei ole pilviä, on liian kirkas silmille. Oikein kun syvälle ajatuksiini uppoan tuon pilvettömyyden kanssa, tuntuu ettei pilvetöntä taivasta pitkää aikaa jaksaisi katsella. Mikäs on komeampaa kuin pilvien purjehtiminen vasten äärettömyyttä. Sinistä äärettömyyttä...
  Pilviä tai ei, tuntuu tuo lumisadekin tulevan pilvettömältä, harmaalta taivaalta.
Joka tapauksessa poliittinen kenttä liikkuu ja loiskuupa joskus laineet ylikin. Vaalien aika, valitaanko paras, vai sopivin, vai valitaanko se joka tuntuu sopivalta, äänestäjät päättävät ja kansa pääsee valittamaan.

Syksyn kootut, jotain koossa kymmenien vuosien tekstien joukosta, pieni osa, mutta sellaista jossa on elämäni kokemusta ja makua makeimmasta viinistä kitkerimpään kalkkiin.

Minun elämäni on vain minun kokemuksiani, minun sisimpäni iloa ja tuskaa jota ei kukaan muu ole tuntenut.

En koskaan voisi sanoa kenenkään surun lohdutukseksi, että minä tiedän miltä sinusta tuntuu, koska en tiedä.
Toisen tuskan ja surun syvyyttä ei voi tietää, voi vain nähdä kuinka toinen kokee tunteitansa, kuulla jos hän puhuu niistä, mutta ei voi tietää sittenkään.

Toisen suruun voi ottaa osaa, iloja jakaa, mutta syvimmät tunteet ovat niin sisällä etteivät ne ikinä tule kokonaan esiin.
Kaikkea ei voi selittää sanoilla, joskin sanoilla voi selvittää jopa itsellensä niitä tunteita joista ei ole puhuttu.
Kaksi suuntaa.
Ylös tai alas.
Eiliset ja tulevaisuus.

Ilot vähissä

Pimeä on taivas tammikuun yönä, kun ei kuu kumota, eikä tähdetkään ole heränneet.

Ei pimeä minua pelota, mutta jokin sisäinen pelko vaivaa kaiken aikaa. On kuin jotain pahaa olisi tulossa, vääriä tähtiä taivaalle syttymässä tai vääriä tienhaaroja edessäni. Levoton olo, rauhaton mieli, voimattomuus ja haluttomuus niihin lisättynä, eli kaiken kaikkiaan ihan elämättömiä päiviä.
Terveys on mitä on, selkäsärky ei hellitä, äänihuulet jumittaa ja korvissa soi. Tuo sointi on sentään ihan siedettävää silloin kun soi, onneksi ei ole mitään äänimatoja. Musiikki on hyvää jos sekin on sallittujen desibelien rajoissa, tai hieman niiden alla. Kaikesta huolimatta, elänhän minä, vaikka mitään ei tapahtuisikaan.

On kyllä tapahtunutkin, ihan omia töitäni käsitellyt, muokannut ja oikeinkirjoituksia tarkistanut, mutta kuka tarkistaa murretta, ei kai ole ketään ja onko niin tarpeenkaan. Puhetyylini on minun tyylini, muotoseikoista ei aina niin väliksi.

Eipä tässä ole paljon kiinnostanut kodin ulkopuolinen elämä. Ei ole tarvetta edes kauppaan mennä, tuntuu että ruokaa on kotona vaikka saartoon joutuisin. Tuoreudesta ei niin takuuta, mutta nälkä ei heti tule jos vettä riittää.
En paljon tapaamisissa ja kahveilla juokse, ei ole oikeastaan ystäviäkään jäljellä joiden luokse piipahtaisi. Ne harvat joita on, ovat kaukana ja osa on muuttomatkoilla pudonnut reestä.
Muistan kuinka lapsena, silloin kun maahamme tuli paljon evakoita Karjalasta, mekin muutimme majaa useamman kerran, koska asumisolosuhteet olivat mitä olivat.
Eräällä muuttomatkalla, kun muuttokuorma oli puupyöräisillä rattailla hevosen peräss ja maantie sen ajan soratie koloineen ja kivineen, kuorma jossain kolossa liikahti ja äidin valurautainen paistinpannu putosi tielle. Tietenkin se meni rikki, eihän hyvä tuuri muuttomatkoilla ollut muutoinkaan mukana. Ajan saatossa äiti sai uuden paistinpannun joka kesti monta uutta muuttomatkaa.
Muuttoja on elämääni mahtunut, mutta ensimmäisenä yhteisenä joulunamme mieheni toi minulle paketin jossa oli valurautainen paistinpannu, sinisellä emalipinnalla ulkopuoli. Minun rakkain ja kaikkein arvokkain joululahjani.
Kultakoruja en ole koskaan saanut, enkä niistä edes haaveillut lahjoina, minulle on aina riittänyt muiden arvottomina pidetyt padat ja pannut joita olenkin saanut ja ne olivatkin tarpeellisia. Ei ollut aina varaaostaa uutta kattilaa jos mieli teki, mutta jos se tulikin sitten joulupaketissa, ilo oli yhteinen, saajan ja antajan.

Lahjoista puheenollen, en osta lahjoja, enkä halua saada niitä. Lahjomatta paras, antaa silloin jos toinen jotain tarvitsee, olipa se joulu tai juhannus. Eikä se ole mitään huumorinpuutetta, vaan tosiasian toteaminen. Kiittää voi lahjomatta.

Oikeastaan tämä talvikausi on ollut kuin tervanjuontia, ei ole kivaa. Olen täällä ja mieli on toisaalla, hyvää virettä elämään ei vain tunnu olevan, en jaksa enää edes odottaa mitään.
Onko tämä sitä dementoitumista?
Ilot ovat vähissä1

Äänetön ääneti.

  Ihan totta, äänetön.
  Äänestyksistä en tiedä, mutta ääni on mennyt.
  Kävin kaupungilla luonnontuote kaupassa, tai terveyskaupoiksihan niitä sanotaan.Serrapeptaasia, Maca-jauhetta ja c-vitamiinia tällä kertaa, ja kuiskutella piti myyjättärelle, ihan näyttää hyllystä mitä haluan.
  Poikkesin muotiliikkeeseen. Siellä oli todella kaunis pusero jonka olisin ostanut heti, mutta oli vain suuria kokoja, olen iso, mutta en suuri. Yritin myyjättärelle puhua, mutta ei sanaakaan tullut selkeästi, ääni pihisi. Kaunis pusero jäi haaveeksi, mutta säästyihän rahat.
  Seuraavaksi löysin ihanan käsityöliikkeen ja tietenki uteliaana sisään hypistelemään ja tutkimaan mitä löytyy. Ihme ja kumma, sain sanottua jopa muutaman sana, kertoaksen ettei minulla ole minkään tarvetta, kunhan ihailen valikoimia ja kun tulee tarve tiedän mistä lähteä hankkimaan. Oli ihania lankoja, mutta niitä alkaa olla kaapit täynnä. Muistin siinä liikkeessä sentään kysyä heijastelankaa ja sitä oli, juuri sitä mitä olin monesta liikkeestä aiemmin etsiskellyt. Onneksi poikkesin, nyt voin sen aiotun ja aloitun työn saada valmiiksi.  Heijastavaa kun pitää olla melkein yllä ja alla täällä pimeässä, kun ei tähtiäkään näy.
  Vielä piti poiketa huoltiksalla hakemassa silikonopuikko. Auton ovien tiivisteisiin sitä, kun se sumutepullo on jossain kaukana. Siitä sitten sivelin tiivisteisiin siinä huoltiksen pihalla ja poliisit seurasivat autostaan kuinka homman hoidan. Eivät kyllä kyselleet, mutta huvittavalta tuntui kun olin valvovien silmien alla.  Sielläkään en saanut kassalla ääntä kuin pihisemään vastauksena kuitin haluamiseen. Kiitos ei kuittia. Kiitos ei puhetta.
  Tämä on kyllä aivan sanonko mistä, siskolle puhelimessa pihisin hetken, pojan kanssa puhelu jäi lyhyeksi, kun meinasi mennä loppukin ääni.
  Ehkä tähän jotai jostain apuakin, mutta kun en ole käynyt enää valittamassa lääkärille, kun sanoivat ettei äänihuulia voi rasvata ja juomalla eivät kostu.
  Olen siis lopettanut juomisen, jota en koskaan ole aloittanutkaan. Usein kyllä oluen juonnista ovat tuttavat sanoneet etten ole mitään menettänytkään kun en olutta ole juonut. Nyt kyllä tuli mieleen mitä ääni tykkäis kuumasta rommista?
  Raastoin inkivääriä, söin sitä paistetun kalan kanssa melkoisen annoksen, imeskelin "maalaisliittolaisen" ilman mitään tuloksia äänen laadussa. Kun tuossa äsken otin sen pastillipussin käteeni, siinähän lukikin Pohjanmaan pastilli! Ilmankos ne eivät täällä auttaneetkaan.  Tuo maalaisliittolaiset on isän käyttämä nimi samoista ovaaleista pastilleista jotka eivät enää maistukkaan samalle kuin silloin kakarana ollessa. Ovat kovempia ja mauttomia. Tulihan maistettua.
  Iltapalana onkin sitten valkosipulia raakana.
  Vanha sanonta, ellei viina ja terva auta, tauti on kuolemaksi. Pitääköhän hankkia niitäkin ja kokeilla huutaa.
  Kantaisko ääni kaivolta kartanolle?

Marraskuun aamun vesisade ja kyyneleet.

  Isänpäivän varhainen aamu.
  Koko yön on satanut vettä, asteen verran on lämpimän puolella ja kunhan se miinuksille mittari menee taitaa tulla räntää tai lunta. Meri ja tuulet ovat yksi yhteen, eikä jäätä ollut eilenkään kuin lammikoissa.
  Tänään vietetään isien päivää. Julkisuudessa käydään keskustelua päivän viettoon liittyvistä kysymyksistä. Pitääkö päiväkotien viettää vain läheisten päivää, isää erikseen juhlimatta? No ei pidä! Aina on ollut lapsia joilla ei ole kotona asuvaa isää, aina on ollut ja on vieläkin, se asia ei muutu, koska perheet hajoavat, eikä alun alkaenkaan kaikki äidit halua yhteiseloa lapsen isän kanssa.
  Maahan muuttajien joukossa on ilmennyt ilman perhettä tänne tulleiden alaikäisten suuri määrä, mutta tietääkö kukaan ovatko he koskaan eläneet vanhempiensa kanssa, arvoituksia ja arvioita on monia.
  Lapsella on aina isä, riippumatta siitä tietääkö ja tunteeko lapsi isäänsä. On äitie tehtävä puhua lapselle isästä hyviä asioita!
  Eron tullen ihmisillä on tapana etsiä toisesta osapuolesta vain vikoja, mutta ei koskaan pitäisi rasittaa lapsen mieltä opettamalla vihaamaan isää, äitiä, tai edes isovanhempia. Kaikesta voi kertoa asiallisesti ja antaa lapsen itse muodostaa oma tunnesiteensä muihin perheeseen kuuluviin ihmisiin, lähellä tai kaukana.
Aikuistuttuaan ihminen ei pääse irti lapsuudestansa. Kaikki se mitä on vanhempien taholta opetettu, hyvä tai huono, on jäänyt lapsena koetuksi ainoaksi oikeaksi, voi olla, että  se on ihan pakkosyötetty tunne.
  Isät ovat tärkeitä, mutta isät voivat myöskin tuhota lapsen tulevaisuuden omalla käytöksellään. Insesti ei ole rakkautta, mutta mistäpä lapsi sen ymmärtäisi!
  Nyt puhutaan päivittäin toiseen sukupuoleen liittyvästä loukkaamisesta, nipistelyt, halaukset, pyllylle läpsäyttelyt ja kourimiset, uutisia ja syytöksiä. Aikuiset ihmiset ovat aloittaneet oikein vuosikymmneten takaisista hipaisuista esittämään syytöksiä, päitä putoilee, työt menevät, kunnia on mennyt, mutta tuleehan mainetta!
  Kuka aloittaa puolustuspuheet loukattujen lasten puolesta?
  Kuka vaatii oikeutta lapsille joita on hyväksikäytetty jopa kirkon työntekijöiden  ja opettajien taholta ja käytetään edelleenkin, koska lapsi ei uskalla puhua!
Lapsiin on iskostettu kunnioitus vanhempia ja vanhempia ihmisiä kohtaan, he ovat manipuloituja hamasta vauvaiästä alkae. Älä huuda tai lyön! Älä juorua tai saat kaksin verroin enemmän remmiä. Älä kerro kenellekkään, tämä on meidän salaisuutemme, saat rahaa... !
Lapsihan on opetettu uskomaan aikuista, eikä hänellä ole taitoa, ei tietoa eikä varsinkaan voimia vastustaa oman kehonsa hyväksikäyttöä aikuiselta!
  Mitä tekee lapsi? Vaikenee!
  Millaisia henkisiä vammoja hyväksikäytety lapset kokevat aikustuttuaan. Voivatko luostarissa kasvatetut, hyväksikäytetyt pojat olla miehinä miehiä, vai ovatko haavat syöpyneet niin syvälle ettei heistä koskaan voi tulla isiä ja vanhempia?
   Lapsia hyväksikäyttäviä ja käyttäneitä miehiä ja naisia ei missään tilanteessa pitäisi suojella!
  Isällä ja isällä on siis ero kuin yöllä ja päivällä! Isän merkityksen ajatteleminen rakkauden ja raadollisimman kautta johti näille ajatusten poluille.
Aikuisia me suojelemme pään silitykseltä, kun joka puolella huudetaan sukupuolisesta loukkaamisesta, loukattuja ja loukkaajia julistetaan kuin uutisia sodan kauheuksista, mutta kuka huutaa lasten puolesta?
  Olipa  lapsella isä tai ei, isän päivä on kunnioitus isälle, samoin kuin äitien päivä äideille. Heille joita voi kunnioittaa ja joita lapsikin voi aidosti rakastaa, edes mielikuvana rakkaasta isästä/ äidistä!
  Minulle on tullut kyyneleet monesta asiasta tänä aamuna. Sade jatkuu ja ajatusteni virta kulkee perheissä ja perheistä pois.
  Kirkkoa ja kirkon palvelijoita, uskontoa ja raamatun sanomaa pidetään pyhänä ja tärkeänä, niihin luotetaan, mutta julkisuudessa puhutaan yhä useammin kuinka raakaa elämä niissäkin yhteisöissä voi olla.
  Ihminen on ihmisen pahin vihollinen.
  Minulla on ollut rakastettava isä ja rakastettavat papat ja vaarit.
  Heidän muistollee, kunnioittaen ja ikävöiden kynttilä kukkien sijaan.