Unten ihmeelliset tiet.

Kyllä se on vain raskasta tuo nukkuminenkin.
Joutuu tekemään monia valintoja ja lykkää päänsä moniin ongelmiin joita valveilla ollessaan ei missään nimessä toivoisi itsellensä tapahtuvan.
Niin tapahtumarikasta päivää, kuin viime yönä nukuttujen unien aika, ei ole elämään monta mahtunut. En lopultakaan pitkiä unijaksoja nukkunut, mutta jostain syystä aivot eivät nukkuneet oikeaa unta, vaan tekivät loputonta työtä sekoittaekseen ajatukseni heti herättyäni.

En ole Barcelonassa koskaan käynyt, mutta jos sinne menen, nyt tunne kaupunkia laajemminkin koska kuljin siellä jopa bussilla. Mistä kummasta uneen tulee kaupunginosien nimetkin? Mistä ne mieleeni tulivat kun en tunne koko kaupunkia?
Kuljin vanhassa kivirakennuksessa jossa oli ravintoloita ja kivirappuja joissa melkoisen korkea askelkorkeus. Alakerrassa, vielä alemmasta kerroksesta tuli siivoja nainen vetäen perässään pyykkipussia, arvelin, että jossain talon sisuksissa on ehkä hotelli tai muuta majoitusta. Niin, siellä alakerrassa, katutasosta alas, oli kuin kauppahalli, paljon tavaraa ja ihmisiä. Istahdin eräälle penkille naisen viereen, hänellä oli pieni poika sylissä ja huonolla englannillani me keskustelimme, hän kun kyseli mistä olen. Pojan nimi oli Reimond, vieressä oleva mies kertoi nimekseen Raimond. Oliko kyseessä ääntämisero vai muu ero, muttakyselin missä olen ja he kertoivat minun olevan Sant Beressä. Sen nimen molemmat lausivat samalla tavalla.
Siinä katutason aulassa kohtasin tuttuja suomalaisia naisia. Halasimme ja he katosivat ihmisvilinään.
Kyselin mistä pääsen majapaikkaani, nainen kertoi että Ramblasilta pääset bussiin. Olin melkoisen kaukana majapaikastani, eksyksissä, kuten sanotaan.

Siinä oli monia vaiheita, hiukan jo puiston puolellakin kävi kulkuni ja sellainen vaalea mies alkoi seuraamaan minua. Kun seisoin bussin takasillalla, (ihan erilainen bussi muuten, kuin ne, joita olen ajanut) näin miehen keskustelemassa kuljettajan kanssa.
Kuka oli mies, kuka ties, mutta kovin kiireisin askelin hän minua seurasi.

Kirjoitin lehtiöön heti herättyän monta nimeä joita siellä Barselonassa näin kylteissä tai katujen niminä. Yksi oli jokin Carrer, mielikuva että siellä näin isoja vanhoja rakennuksia, vastaisikohan uni todellisuutta, siitäpä aion ottaa selvää jos elonpäiviä riittää ja rahatilanne sen sallii.

En ole taikauskoinen, mutta on joskus matkustaessa tullut tunne, että tämän paikan olen jo nähnyt.
Useinkaan en ole paikalla koskaan aiemmin käynyt, en edes kuvina nähnyt, mutta silti näky on tuttu.
Se on sitä mielikuvamaailmaa jota sanotaan hulluudeksi. Vain hullu kuvittelee asioita.

Olkoon niin, tällaisena hulluna on ihan kiva elää.
Tiedä mihin uuteen kaupunkiin pääsen tutustumaan seuraavan yönä kun uni tulee.
Odotan innolla.

Maaliskuun alkua.

Soittoni suruista tehty

Alakulon sävelin soittoni soi
kun murheita päiviin elämä toi.
Kunnes aamu uus aukes, ja sävelin uusin
soittooni soi, ilon ilmoille huusin....
Minä elän.... elän, ei tämä ole unta
ei satanut talvella ylleni lunta...
Saan katsoa auringon nousua aamuin
ei palaa menneisyys ikävin haamuin
ja iltaisin laskee se mäen taa...
ei mieltäni surulliseksi saa
mutta soittoni surun sävelin soi
kun ilta ikävän mieleen taas toi.
On sävelet monet elämän tiellä
en iloja sentään elämästä kiellä,
mutta missä korkeat sävelet, ilon äänet lie
niiden luokse minulla outo viel tie

Vaan kevään lintujen lauluja kuullessain
ehkä iloa löydän soittimestain...
ja sävelet kauaksi ilmoille kaikuu
ja nauru taas minussa raikuu...
Surun sävelet päivät jos yksin täyttää
harvoin iloa elämä silloin näyttää
mutta ystäväin keskellä... ilon sävelin
on soittoni sanoma syvin.

Vanhoja muistellen, ei sille mitään voi.

Mieheni halusi elämänsä viimeisinä vuosina palata synnyinkodin pihapiiriin ja niile tienoille joissa hän oli pikkupoikana liikkunut, tuntenut iloa kun tummasta vedestä nousi onkiessa kiiltäväkylkinen kala, tuntenut puron viileän vedeb hyväilevän vartaloa kun laskeutui ojaan joka halkoi maisemaa. 

Siellä kasvaa paljon kukkia, siellä on ojatkin täynnä rentukoita, siellä tuoksui aina apilankukkien makea mesi.

Niin me kahlasimme pitkin metsiä, risukoita ja kivikoita pienen lammen rantaan onkimaan, tai lainasimme toiselle järvelle tutuilta venettä, soutelimme illan hämyssä Kissajärvellä, ongimme ja rakastimme elämää. Ne hetket olivat osana sitä tyyntä ja turvallista yhteistä elämää joka oli kulminoitunut molempien eläkkeelle jäämiseen. Meillä oli aikaa toisillemme.

Kun äitini vielä eli, hän oli usein mukanamme asuntovaunuilemassa, marjaretkillä ja mökillä.

Nyt tunnen suurta myötätuntoa elämälle joka antoi meille aikaa nauttia toistemme seurasta, vaikka mielestäni molemmat jättivät aivan liian suurelta tuntuvan tyhjyyden minun elämääni, kun heitä ei enää ollut.

Noina yksinäisinä vuosina, kun huomiseni olivat hukassa, kirjoitin paljon, kaikki tapahtumat ja tunteet oli pakko kirjoittaa muistiin, kirjeenä tuntemattomaan.

Voi kuinka levollinen olo seurasikaan sitä pakottavaa "julkisanomisen" tilaa kun kaikki oli kirjoitettu, puhuttu ulos mielestä.

Terapiaa joka paransi ja nyt kun luen niitä lehtiöitä näen kuinka itkä tie se lopultakin oli minulla. Pitkä ja toivottoman tumma aika jonka ainoat valonpilkahdukset kirjaan vieläkin tyttärentyttären nimiin, vaikka kaikki ei ole kivaa muistettavaa sittenkään.  Valoa oli vähän ja sekin peittyi melko usein utuverhoon jonka hälvnemistä odotin kuin Otavan ilmestymistä tähtitaivaalle.

Tuo aika on elettyä, mutta muistoissa sittenkin niin lähellä.

En kuvittele elämän tarjoavan punaista mattoa jalkojeni alle, en linnaa korkealla vuorella, enkä huolettomia päiviä, en niitä tarvitse.

Tänään minulle riittävät muistot joissa oli elämää ja huomiset joissa osaisin nauttia siitä mitä elämä antaa. 

Joka vanhoja muistelee.

Muistelen siitä huolimatta.
Kun herään aina ennen kukon laulua ja naapureiden koirien pissahätää, yritän elää hissukseen ja hiljaa, vaikka radion kyllä aukaisen yleensä heti kun laitan vedenkeittimeen veden kiehumaan.
Ei se huuda tuossa ikkunalla, kiva taustaääni ja seurustelukumppani joka ei vaadi mitään, mutta antaa sitä enemmän.

Niin, hiljaisena aikana selailin jälleen muutamia lehtiöitäni, osan olen jo laittanut tuohon paperijätteisiin  menevään mainoslehtisten kasaan. Selailin ja huomasin, kovin on yksityista tekstiä ja muistoja, vaikka ei siellä osoitteita ja nimiä, etunimen mainintaa enempää ole kirjattuina.

Mitä enemmän selailin, sitä enemmän muistoja elin.
Tuli mieleeni ottaa ne siitä takaisin jonnekin hyllyn perukoille ja miettiä mitä niiden kanssa nyt tekisin, heitänkö pois, vai pidänkö vielä siltä varalta, että joskus joku... ties mitä, mutta ne ovat sitä materiaalia jonka julkistamistaminulta jo vuosia sitten pyydettiin.
Olin silloin vastaan, mutta kuka tietää, joko ne asiat olisivatkin saaneet tarpeeksi etäisyyttä ja minä itse kypsyyttä kohdata ne asiat uudelleen. No, tuossa ovat kasassa tuolilla, mietintä meneillään.

Ulkonakin on pieni miinusmerkki lämpötilassa, - 0,2  +- 0,0 vaihtelee tuo digimittari. Ulkoilusäätä luvassa, kun ei hämärä tänään houkutellut liikkeelle.
Ei niin hyvää säätä ole odotettavissa taloudellisestikaan, vaikka hintoja halpuutettiin.
Selailin tuossa kauppaketjun mainoslehtistä. Oli sitä ja tuota tarjouksessa, mutta ei yhtään sellaista tuotetta jota kaupasta lähtisin hakemaan. En juo olutta, en limsaa, en syö valmisruokia, en salaatinkastikkeita, saan muista kaupoista halvemmalla WC paperit ja talouspyyhkeet, ilman mietelauseita kaiken lisäksi, en osta hunajamaustettua kanaa, en jugutteja ja maustettuja viilipurkkeja. Kaiken luetun perusteella, ajelen tästä sellaiseen kauppaan jossa olen itse löytänyt suosikkini joiden valinnassa ei aina ole hintakaan ratkaisevin, vaikka sekin etu siellä kaupassa on useiden tuotteiden kohdalla. Miksi syödä kuukauden säilyvää ruokaa, kun voi laittaa itse ja syödä tuoretta.
Marinoidut tuotteet, jaa, itse tässä kai jo kaipaisi jotain uutta marinointia, menee itsesä toistamiseksi koko elämä.
Eilen keitin perunoita ja niin teen tänäänkin, toisto on turvallista ja perunat taatusti kotimaisia.

Kyytiä, kyytiä ja kustannuksia.

Ihmiset marssivat tänään Helsingissä herättääkseen päättäjät ja muutkin vaikuttajat ja lähimmäiset näkemään vanhusten hoidon ja huolenpidon puutteita joita nykyiset lait ja asetukset sisällään pitävät.

Paljon olis tavallisilla ihmisillä näkemyksiä ja kokemuksia joiden pohjalta voisi uusia toimintamalleja suunnitella, mutta aina ensimmäinen vastaus on; Se maksaa.
Kaikki maksaa, mutta tekemällä uudet suuntaviivat voidaan useissa kohdin päästä jopa suuriin säästöihin kun asioita järkeistetään, ja kootaan tehtäviä samaan pakettiin.
Moni muu asia ja kustannuskertymä valtion pussissa voisi pienentyä purkamalla vanhoja järjestelmiä ja luomalla uusia kustannuksiltaan halvempia toimintamalleja.
Kelan maksamiin kuljetuskustannuksiin saisi todella suuret säästöt jos se olisi suunniteltua potilaiden siirtoa ns. yhteiskuljetuksena esim. keskussairaaloihin tutkimuksiin kunnasta A kaikki ne potilaat joille voidaan varata aika samalle päivälle, vaikka niin, että sydän, keuhko, sisätauti, kirurgia jne. varaisi kunnallisesta terveyskeskustasta tulleiden lähetteiden mukaan ajat kaikille samalle päivälle, ja kuljetus voitaisiin, potilaiden kunnon, sairauden, tai muun syyn salliessa sopia yhteiskuljetuksena.
Nykyaikisen tietotekniikan menetelmin se ei voine olla ylivoimaista järjestelmän sisällä, lähetteethän menevät koneelle ja vaatii vain ohjelman jolla kunnat eritellään omaksi ryhmäksensä aikavarauksien listoille. Mutta sekin kai on liian vaikeaa ja makssa, vaikka nyt pikkupojat osaavat murtaa autojen tietokannat, tehdä puhelimella auton kanssa mitä tahtovat. Onko siis liian vaikeaa järkeistää ja ohjelmoida potilaiden aikavarauksia.
Yksi taksi, monta potilasta!
Mutta kun ei niin ei.

Miljoonia palaa tuolla tiellä Kelan piikkiin, jokainen omalla autolla, kilometri kilometrin jälkeen ja taas huomenna uusi reissu.
Ei voi mitään, noin se on päätetty ja noin se on, maksoi mitä maksoi.
Maalaisjärjellä kustannuksia voitaisiin karsia, mutta kun maalaisjärki ei tehoa, se pitää olla suuresti koulutettu komitea joka asiat tutkii ja päättää, eikä kukaan voita.

Kuntien omien terveyskeskusten päivystyksien lopettaminen maksaa nyt matkoina sen, mitä yksi päivystävä lääkäri olisi saanut palkaa, ehkä enemmänkin.
Lisää kuljetuksia, lisää huonosti voivia vanhuksia koteihinsa, kuljetettavaksi edes takaisin, kotoa laitokseen, laitoksesta sairaalaan, sairaalasta kotiin ja ralli jatkuu tuhansina tapauksina vuosittain.

Mihin unohtui ihminen ja kuinka ne kustannukset sitten olivatkaan?
Säästyikö jossain jotain?

Muisteloita torstaissa.

Kun päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy, alkaa kaivata oikeaa tekemistä.
Asuessamme Hakaniemen Hallin vieressä, kotiimme paistoi aurinko, sen mitä paistoi, eteisen oven päällä olevasta ruutuikkunasta viereiseen seinään, korkealle katon rajaan, vain parin kämmenen kokoisen pläntin joka sekin viipyi siinä siirtyillen vain hetken. Ei sitä edes ennättänyt edes huomata moninakaan päivinä.

B-portaan Rannistoilla kävin siivoamassa ja joskus jäin nojaamaan ikkunalautaan, käänsin kasvoni aurinkoon ja nautin torin suuntaan avautuvasta maisemasta ja ikkunaan paistavasta auringosta. Ranniston mamma oli yksi niitä vanhuksia joita auttelin, siivosin ja kävin asioilla. Oli sekin aikaa, pienet lapset, työ ja toinenkin, mutta joka viikko oli vähintään kolmen vanhuksen asunnon siivous ja palkka nimellinen, markan kerta.  Palkattakin olisin auttanut, mutta kun halusivat maksaa, huvittaa nyt, olishan heillä ollut varaa maksaa vaikka tuntipalkka, mutta kun en tehnyt sitä rahan, vaan jonkun muun syyn vuoksi.

Saloniemen mammasta olen usein ja moneen paikkaan muistellut. Hänen 95-vuoden ikäisenä antamansa elämänohjeet ovat aarteita. Häen luonaan vieraillessa aika meni siivillä ja siivoushetki oli juhlaa kun sai kuulla talon historiaa, ihmisistä ja tapahtumista Helsingissä hänen nuoruusvuosiltaan 1890 luvulta. Hevoset ja reet Hämeentiellä, paksut hanget joita lapioivat ovien ja rappujen edestä asukkaat itse. Pihan perällä oli roskahuone jonne kaikki roskat heitettiin. Niin se oli vielä minun talossa asuessanikin. Helsingissä oli silloin vielä niin pieniä kuorma-autoja jotka mahtuivat ahtaasta Hämeentie 1 portista pihaan, jossa autoilija nosteli roskat lavalle ja ajoi pois, hän hoiti roskien uljetuksen vielä kun saimme pihaan oikein roskalaatikot. Lehtilaatikkoon kiipesi usein iltaisin parikin miestä, mutta sen ja nykyisenkin ajan mukaan, lukittujen porttien taakse ei vieraita miehiä tai naisia voinut jättää ja häätöjä oli tehtävä.

Minulle, maalla kasvaneelle oli joskus vaikea ymmärtää sitä kovuutta jolla elämä kaupungisssa asuvaa varatonta kohtelee. Se käsi on kova ja kylmä. Minua säälitti toimia järjestyssääntöjen mukaan kun ulkona paukkui pakkanen ja ohuisiin kesätakkeihin pukeutuneet sodan veteraanit ja pulituurin orjat oli vain kylmästi pyydettävä poistumaan rappukaytävästä, vaikka näin käsineettömät kädet ja sukattomat jalat. Hakaniemessä kulkikin silloin mies jolla oli ämpäri kenkänä. En nyt hänen tapauksestaan tämän enemäpää, moni tunsi ja tiesi, harva auttoi, mutta hyvällä omallatunnolla voin sanoa, olin yksi joka ojensi kätensäkin.
Heitä osattomia oli monia, kylmään yöhön, kylmälle kadulle, tuiskuun ja tuuleen oli mentävä.
Hallin ulkoseinässä on kadun rajassa ilmastointikuiluja joihin poistoilma sisällä olebvista koneista ohjautuu. Siihen aukkojen eteen sitten iltaisin asettautui miehiä kadulle nukkumaan, revittyjä pahvilaatikoita alla ja peittonaan.
Itku tulee kun muistan, näin, mutta en voinut auttaa.

Eräs Pena sielä kadulta, sain hänestä ihan ystävän joka muisti minut vielä vuosia myöhemmin kun tapasin hänet siinä torilla.
Kerran pakkasen paukkuessa hän seisoi D-portaan alatasolla, piti käsiä kuuman lämpöpatterin ja seinän välissä. Kädet olivat punaiset ja turvonneet, pienellä miehellä karhun kämmen.
En voinut ajaa häntä kadulle, vaan annoin luvan lämmitellä. Menin kotiin, kaivoin kaapista mieheni nahkarukkaset ja lapaset, ojensin ne Penan käteen ja pyysin ettei hän niitä vaihtaisi mihinkään juomiin, koska kädet on sittenkin tärkeämmät. Itkien hän lupasi.
Sen talven aikana hän tuli ajoittain näyttämään ettei käsiä palele, mutta kyllä ne rukkaset sitten lopulta jonnekin unohtuivat, minä niiden antajana olin mielessä rukkasista huolimatta.

Voi niin monta kurjaa kohtaloa niillä kulmilla tuli nähtyä ja tarinaa kuunneltua. Mukana oli herraa ja narria, kuuluisaa ja vähemmän kuuluisaa joukkoa joka vain vajosi alemmaksi, enkä ihmettele.
Niillä eväillä ja mahdollisuuksilla joita heillä oli, olisin itsekin kenties lopulta saanut kadulta siirron sinne Malmin lentokentän tienoille jossa he usein siirtyivat kyytiini, joko menossa kaupunkiin aamulla toivorikkaana, että jostain se ryyppykin löytyy ja illalla paluumatka takaisin, joillakin jopa onnistuneen huumaavan ryypyn jälkeinen vetämätön tai riehakas olo, mutta se haju. Sitä en unohda koskaan.

Se aurinko, nyt se saisi paistaa ihan isoista ikkunoista suoraan huoneeseen.
Kaukana on Hakaniemi ja kaukana se aika, mutta niin lähellä kun muistaa.

Inhimillistä kohtaamista.

Uutisvirta on katkeamaton. Perhonen sai urheilijan nimen, kuolleen nimellä saadaan lääkemääräys, kahvi onkin niin terveellistä, saunomalla välttyy sydänkuolemalta, valtion säästöt, sote-esitys, syntyneet maanvajoamat (kraaterit), katu sortuu, Siperiasta Ukrainaan sotimaan, Putin sitä, Putin tätä, punaisella matolla nähtiin paljasta pintaa, eli kyllä maailmassa tapahtuu ja uutiskanavat toimivat.
Milloin meillä on aikaa puhua suurin otsikoin pienen ihmisen hädästä.
Se on huoli toimeentulosta, terveydestä, vanhuudesta, se on huoli laitoksissa olevien ihmisten arvostuksesta. Riittääkö henkilökunnan toiminnassa se mistä vanhus, tai sairas maksaa, vai voisiko se olla ihmisen konaisvaltaista huomiomista. Pään silittämisestä ja pienestä keskustelusta ei ole hinnastossa mainintaa, mutta eikö se kuuluisi ihan luonnollisena asiana jokaiseen kohtaamiseen.

En halua olla vain nimi tai jonotusnumero, haluan olla ihminen joka huomioidaan ihmisenä, ei vain maksullisten palveluiden maksajana. Huonojakin kokemuksia on, mutta onneksi inhimillisyyttäkin saa kokea. Jos valitat kolotuksia ja huimauksia, ei riitä, että sanotaan sen kuuluvan ikään.
Jos olet jo siellä ihmiselämän viimeisellä kymmenellä, en hyväksy sanottavan, että olet liian vanha hoidettavaksi, Niin tässä eräälle henkilölle sanottiin julkisessa sairaanhoidossa, yksityinen taho hoiti, mutta kaikilla ei riitä rahat.

Kohtasitko sinä eilen sairaan tai vanhan jolle olisit voinut olla ystävällisempi, otitko sitä tuttua ihmistä kädestä ja annoit hänen tuntea sen lämmön jota meidän olisi jokaiseen kohtaamisen osattava jakaa. Maanantain kohtaaminen odotushuoneessa jäi niin painamaan mieleeni, etten voi olla kommentoimatta näin yleisellä tasolla palveluhenkilöstön asennetta asiakkaisiinsa.

Pelkkä puhe ei ketään auta, mutta puutteista puhuminen ehkä korjaa asennettamme ja suhtautumistamme heihin joita on autettava. Usein he ovat hiljaa, vaatimatta mitään! Siksi muiden on puhuttava, uutisoitavakin asioista joita pidetään piilossa, ne kun ovat vain sisäisiä asioita, tai salattavia, mikä tekosyy milloinkin estää puutteita paljastamasta.

Kaikkien meidän olis syytä katsoa peiliin ja miettiä millä tavalla me suhtaudumme avun pyytäjään, tai tarvitsijaan.

Kauppakeskuksen käytävällä istuu mies pidellen rintaansa, mutta ohikulkijoista kukaan ei pysähtynyt kysymään miksi hän siinä istuu.

Kauppakeskuksen käytävällä olevan pikaruokalan pöydässä istui halpaan takkiin pukeutunut vanha mies ja myyntihenkilöstöön kuuluva nainen tuli ja pyysi miestä poistumaan välittömästi maksavien asiakkaiden tieltä. Mies nousi, keräsi muovikassit käsiinsä ja lysähti pöydän päälle. Hikikarpalot nousivat otsalle, kasvot valahtivat kalman kalpeiksi ja keho vavahti vain kerran. Olisiko joku voinut kysyä mieheltä jo aiemmin kuinka hän voi? Olisiko tuo myyjä voinut kysyä sitä, eikä huutaa  ja katsoa inhovalla katseella?

Kuinka me suhtautumme palvelevana henkilönä asiakkaisiimme. Annammeko kahvilassa vain sen mistä maksetaan, vai voisimmeko me kantaa sen vapisevin käsin kukkarostaan lantteja kaivaneen asiakkaan kahvikupin pöytään ja kysyä tarvitseeko hän ehkä jotain, vaikka lasillisen vettä?

Sairaaloissa ja vanhainkodeissa joissa olen vieraillut, tai ollut potilaana, istuu ihmisiä jotka odottavat jotain, mutta eivät aina tiedä mitä odottavat. Niissä tilanteissa olen ajatellut kauhulla aikaa jolloin itse olen samassa tilassa, en muista mitä ja miksi, en tiedä missä ja milloin!

Jos minulle heitetään jonkin palvelun kautta ruoka-annos pöydälle ja sen avaamiseen en kankein sormin millään kykene, toivoisin, että se annoksen tuoja avaisi sen valmiiksi, mutta kun en maksa siitä, ei se kuulu tuojan tehtäviin!

Vanhus istuu penkillä, hampain hän on yrittänyt repiä kuumasaumattua kalvoa annoksen yltä, onnistumatta tekohampaillaan. Saksien käyttöön eivät reumaiset sormet löydä voimaa, peukalo ei vain taivu saksien käytössä, ei siinä hän miettii keinoa saada se ruoka suuhunsa!

Joku toi maitopurkin, sekin on jo viikkoja ollut avaamatta jääkaapissa, ei aukea ei, ei korkit eikä kurtut!

Voi meitä ihmisiä.

Milloin avautuvat silmämme huomaamaan ettei vanhusten hoidoksi riitä se lääkedosetin täyttö kerran viikossa, ei lämmin ateria joka arkipäivä, eikä lattian lakaisu vain silloin kun hernekeitto on jo kuivunut lattiaan ja sen yli on vaikea kävellä.

Milloin siliti vanhuksen päätä, milloin kysysit onko hän yksinäinen, milloin kysyit voisitko kammata hänen hiuksensa, ajaa partansa, keittää vaikka yhteiset kahvit, kun nyt olet täällä ja on kiva jutella kanssasi, hakea kaapista villasukat vanhuksen paljaisiin jalkoihin, hän ken ei taivu niitä jalkaansa vetämään ja on jo viikon kulkenut noilla Reinoilla. Niin milloin?

Toivoisi ettei kaikessa ajateltaisi sitä mitä se maksaa, vaan sitä mille se tuntuu siitä avun saajasta!

Aikaa se tuskin aina vie yhtään enempää kuin maksu kattaa, mutta asenteen muuttamista ja annettujen aikarajojen murtamista palvelun tarjoajalta ja kaikissa laitoksissa henkilökunnalta alimmalta portaalta johtoon saakka.

Mikä on tilanne kun itse apua tarvitsen? Toivottavsti en vielä pelkää, vaan luotan inhimillisyyden lisääntyvän tiedon kautta. 

Onko jokaisen ajateltava; Jos minä itse olisin tuossa autettavana, mitä toivoisin?

Kiirehdi pimeille hinnoille.

Kiirehdi pimeille hinnoille, julistaa sähköpostin otsikko.
Mielikuva pimeistä hinnoista on sellainen, ettei kiinnostavuutta synny tuolla mainoslauseella.
Työn teettäminen pimeillä hinnoilla, ilman veronpidätyksiä ja muita maksuja, on sitä pimeimpää hintaa jota ei kannata suosia.

Pimeällä hinnalla teetettyyn työhön ei saa takuuta, eihän sitä ole teetettykään, ei ainakaan mitään maksettu!
Takuulla tai ei, halvalla voi teettä jos luottaa laatuun, samoin ostaessa. On vain yleinenkin mileikuva se, ettei hyvää saa halvalla, laatu maksaa alehintaisenakin.

Olen suunnitellut uusivani huonekalut, halvalla saa lastulevyä jota useimmissa kalusteissa on käytetty ja kuitenkn puhutaan puusta. Kun nojatuolin toppauksien alta näkyy puu jalat, saa tuote nimen puukaluste! Katso ny, jalat komeaa koivua!
Ehkä sitten kun muutan, myyn täällä kaikki huutokaupalla, enkä ota mukaan mitään millä ei ole tunnearvoa enemmän kuin hinta-arvo olisi. Katsellaan, kaikki on auki ja tietä riittää muuttaa kauaksikin. Mitä vähemmän tavaraa, sen halvempi muutto. Varmaa ei ole mikään, epävarmoja asioita senkin edestä.

On hienoa istua sisällä jakuunnella hiihtokilpailuselostuksia telkkarista nyt, ei se kuva ole niin tärkeä.
Ulkona onkin pääkallokeli tuolla sivuteillä. Ei olemitään mieltä luistella kävellessä, kun liikuntaa saa sittenkin muillakin tavoin kuin kävellen. Hikijumpasta jo kokemus tänäänkin, vaikka hiukan tuo rytmihäirö asettaa rajoitteita, rinnassa on ajoittain kuin ylikierroksilla käyvä epätahtinen moottori joka jyskyttää ja pätkii. Nekin vaivat ovat jo tulleet tutuiksi, syy aina vain jossain lääkärikirjan yhteenliimautuneiden lehtien kätkössä, kun ei löydy selaamalla.

Olisi ikävää jos joku kääntäisi telkkarin aina toiselle kanavalle kun minä haluan jotain katsoa. Oli aika, että teki mieli ottaa kaukosäädin omaan taskuun,kun telkkarissa vaihtui kanava kaiken aikaa.
Minulle se ei sittenkään ole niin tärkeää katsoa telkkarista sarjoja, mutta jos jotain alan katsomaan, haluan katsoa sen ohjelmana loppuun, sitten jo saa kanavakin vaihtua tai koko vempele kiinni.

Nyt katsomaan paroviestien loppukisoja.