Maaliskuun alkua.

Soittoni suruista tehty

Alakulon sävelin soittoni soi
kun murheita päiviin elämä toi.
Kunnes aamu uus aukes, ja sävelin uusin
soittooni soi, ilon ilmoille huusin....
Minä elän.... elän, ei tämä ole unta
ei satanut talvella ylleni lunta...
Saan katsoa auringon nousua aamuin
ei palaa menneisyys ikävin haamuin
ja iltaisin laskee se mäen taa...
ei mieltäni surulliseksi saa
mutta soittoni surun sävelin soi
kun ilta ikävän mieleen taas toi.
On sävelet monet elämän tiellä
en iloja sentään elämästä kiellä,
mutta missä korkeat sävelet, ilon äänet lie
niiden luokse minulla outo viel tie

Vaan kevään lintujen lauluja kuullessain
ehkä iloa löydän soittimestain...
ja sävelet kauaksi ilmoille kaikuu
ja nauru taas minussa raikuu...
Surun sävelet päivät jos yksin täyttää
harvoin iloa elämä silloin näyttää
mutta ystäväin keskellä... ilon sävelin
on soittoni sanoma syvin.

Vanhoja muistellen, ei sille mitään voi.

Mieheni halusi elämänsä viimeisinä vuosina palata synnyinkodin pihapiiriin ja niile tienoille joissa hän oli pikkupoikana liikkunut, tuntenut iloa kun tummasta vedestä nousi onkiessa kiiltäväkylkinen kala, tuntenut puron viileän vedeb hyväilevän vartaloa kun laskeutui ojaan joka halkoi maisemaa. 

Siellä kasvaa paljon kukkia, siellä on ojatkin täynnä rentukoita, siellä tuoksui aina apilankukkien makea mesi.

Niin me kahlasimme pitkin metsiä, risukoita ja kivikoita pienen lammen rantaan onkimaan, tai lainasimme toiselle järvelle tutuilta venettä, soutelimme illan hämyssä Kissajärvellä, ongimme ja rakastimme elämää. Ne hetket olivat osana sitä tyyntä ja turvallista yhteistä elämää joka oli kulminoitunut molempien eläkkeelle jäämiseen. Meillä oli aikaa toisillemme.

Kun äitini vielä eli, hän oli usein mukanamme asuntovaunuilemassa, marjaretkillä ja mökillä.

Nyt tunnen suurta myötätuntoa elämälle joka antoi meille aikaa nauttia toistemme seurasta, vaikka mielestäni molemmat jättivät aivan liian suurelta tuntuvan tyhjyyden minun elämääni, kun heitä ei enää ollut.

Noina yksinäisinä vuosina, kun huomiseni olivat hukassa, kirjoitin paljon, kaikki tapahtumat ja tunteet oli pakko kirjoittaa muistiin, kirjeenä tuntemattomaan.

Voi kuinka levollinen olo seurasikaan sitä pakottavaa "julkisanomisen" tilaa kun kaikki oli kirjoitettu, puhuttu ulos mielestä.

Terapiaa joka paransi ja nyt kun luen niitä lehtiöitä näen kuinka itkä tie se lopultakin oli minulla. Pitkä ja toivottoman tumma aika jonka ainoat valonpilkahdukset kirjaan vieläkin tyttärentyttären nimiin, vaikka kaikki ei ole kivaa muistettavaa sittenkään.  Valoa oli vähän ja sekin peittyi melko usein utuverhoon jonka hälvnemistä odotin kuin Otavan ilmestymistä tähtitaivaalle.

Tuo aika on elettyä, mutta muistoissa sittenkin niin lähellä.

En kuvittele elämän tarjoavan punaista mattoa jalkojeni alle, en linnaa korkealla vuorella, enkä huolettomia päiviä, en niitä tarvitse.

Tänään minulle riittävät muistot joissa oli elämää ja huomiset joissa osaisin nauttia siitä mitä elämä antaa.