Kansainvälinen naistenpäivä.

Naistenpäivä.
Minusta kun naisten ja miesten päiviä ovat ihan kaikki päivät.

Kansainvälinen Naistenpäivä sitten sanookin enemmän.
Sen perustamiselle oli perusteet kansainväliset, eli tavoitella samoja  oikeuksia naisille kaikkialla, niin poliittisesti kuin opetuksellisestikin.

Meillä tämä päivä on ruusujen jakelu päivä.
En tiedä ansainneeni ruusua enkä orvokkia pelkästään sillä, että olen nainen. Siksi en ole mennyt kukkienjakeluun saamaan omaani.
Naistakin pitää arvostaa työssä ja kotona jokaisena päivänä, jokaisen tehtävän ja velvollisuuden äärellä.
Äitienpäivä on eri asia, silloin lapset voivat osoittaa rakkautensa ja kiitollisuutensa äideille ja mummoille, mutta siinäkin on omat haittansa. Nykyperheissä on isiä ja isien lapsia, sitten vielä uuden äidin kanssa yhteisiä ja uuden äidin omia. Kyllä siinä joku " äidittömäksi itsensä tunteva" tuntee olevansa osaton onnesta ja onnen jakamisesta jopa äitienpäivänä. Moni isä on yksinhuoltaja.
Ehyen perheen lapsena kasvaneena en osaa edes mielikuvina kuvitella kuinka äitienpäivä vaikuttaa eronneen perheen lapseen joka on menettänyt yhteytensä omaan äitiinsä.

Vaikka, eihän lapsi aina edes tunnusta äitiänsä, niinkin kun on tässä elämässä, vaikka toisaalta adoptoitu lapsi etsii aikuistuttuaan omia biologisia vanhempiansa.
Joskus olis kyllä permpi sanoa, ei sun isäs ole isäs, vaikka luulee niin! Sekin kun tuppaa olemaan totta!

Eli ei tämä päivä eilistä kummempi.
Kaurapuuroa aamupalaksi ja kakkukahveja juovat ihan muut naiset. Kuohuvia juomiakaan ei lasissani.
Kun en vain ymmärrä miksi niitä ruusuihin tuhlattuja rahoja eivät yritykset ohjaa kehitysmaiden naisille?

Voimavarat.

On ihan uusia ovia taas raollaan, pitää vain tarkkaan harkita mitkä niistä avaa, mitkä jättää ihan auki.

Mietityttää tämän elämän arvoituksellisuus.
Äiti joka on pitänyt leskenä huolta kehitysvammaisista lapsistansa sairastuu vakavasti, monen jo koetun vakavan sairauden läpikäytyään, osittain liikuntakyvyttömänäkin.
Vaatii todella paljon  voimavaroja hyväksyä tilanne, hoitaa ei voida.
Mikä mummomahti olisi valmiina auttamaan, onko sellaista olemassakaan?

Kun puheenaiheena on viime aikoina ollut Sote, eikä siitä sitten mitään valmista tullut, olisiko siihen suunnitteluun käytetyillä varoilla ollut tärkeämpiä reikiä?
Moni asia vammaisten ja vanhojen hoidossa ja palveluissa kaipaa lisää rahaa ja ihmisiä. Rahaa ei ole, eikä vapaaehtoistenkaan apua kaikkialla edes hyväksytä. Et voi tuosta noin vain marssia palvelutaloon ja sanoa tulleesi auttamaan! Ei se niin saa edes olla, mutta apua pitää osata ottaa oikealla tavalla vastaan laitoksissakin. Ei minun omaisiani ole missään sijoitettuna, ei hoitoa vailla, mutta minulla olisi aikaa auttaa muita.
 Noita auttamisen ovia ei ole avoinna, mutta odotellaan, jos jostain ilmenisi mielenkiintoista tekemistä.
Alkulausen tarkoittamia mahdollisuuksia aion todella tarkastella ja punnita mitä teen ja minkä jätän väliin. Omia voimavaroja se kysyy, kulkee mihin suuntaan tahansa.

Kuin olisin siellä jo ollut.

Tämän talven aikan on useamminkin uutisoitu kuinka maahan ilmestyy syviä kuoppia, aukkoja; kuin tyhjästä.
Onhan niitä selitetty, viimeisin josta luin, oli Helsingistä. Reikiä ilmestyy kun vesi syö hiekkaa tien pohjista.

On minulla oman korpifilosofin miettein muitakin päätelmiä ja oletuksia, mutta niistä ei nyt tässä ole aihetta tämän enenpää.
Tuli eilen uutista lukiessani mieleen sellainen näky joka jo lapsena jäi mieleeni ja joka ei ollut uni, vaan erään kuumekauden ja sen ihmeellisen jalattoman kevään aikana, kun jouduin olemaan koulusta pois ja tekemään tehtävät kotona.
Olimme muuttaneet uuteen kotiin, joka ei ollut uusi, vaan Vähäkankaalla oli purettu vanha hirsimökki, jonka hirsistä sitten meille uusi koti kasattiin. Välikattoon eristeeksi sammalia, joka niidenkin repiminen sieltä äidin kotitilan metsästä on jäänyt lähtemättömänä muistona mieleeni. Missäs lapset jos ei työssä?

Muistan kuinka opettaja kävi kyselemässä milloin tulen kouluun. Hän toi laskutehtäviä ja muita läksyjä, olinhan vasta alakoululainen, joten mitään historiaa en vielä opetellut.
Opettaja puhui äidin kanssa jotain politikoista ja Helsingistä, uutisista oli kuullut jne. Juho Kusti Paasikivi oli presidenttinä ja hänestä opettaja siinä Helsingin kuulumisten lomassa jotain merkittävää mainitsi, puhui siinä myös presidentti Kyösti Kalliosta joka oli naapuripitäjän miehiä, kuoli joulukuussa 1940.

Äitikin siitä sitten jonnekin lähti asioille, minä istuin kammarin päätyikkunan luona, katselin mantielle ja näin näyn joka ei milloinkaan ole hävinnyt mielestäni. Tietenkin sota ja sen vaikutukset lapsen mielessä juttuja kuulemalla olivat jättäneet jonkin mielikuvan, mutta en ollut koskaan oman muistini mukaan katsellut mitään pommituskuvia Helsingistä, vaikka myöhemmin niitäkin olen usein tutkinut ja katsellut.

Näin kuinka isojen kivitalojen vierellä katu vajosi vajoamistaan, matala vaalea talo huojui, mutta jäi kuopan reunalle. Niiden korkeiden kivitalojen seiniin ilmestyi halkeamia, kiveä ja pölyä lensi ilmassa. Pian paikalla oli suuri kuoppa jonka pohjaa ei näkynyt. Oli yksi puu, paju, joka siihen jäi kuin ilkkumaan muiden katoamiselle.  ( tuo paju on myöhemmin myrskyn repimänä kaadettu, mutta kanto on suojattu aidalla.) Joku on kasvattanut jäljelle jääneestä oksasta uuden pajun, missä lienee.

Kun sitten menin ensimmäisen kerran Helsinkiin. Kävelin Rautatieasemalta Mannerheimintielle, katsoin Lasipalatsia, siirsin katsettani kohti eduskuntataloa ja samassa silmänräpäyksessä tiesin nähneeni tuon saman paikan silloin -40 luvulla. Juuri tuo vaalea rakennus, Lasipalatsi, ja nuo seuraavan kulman talot, tuo pajukin, kaikki kuin olisin ollut täällä aiemminkin.
Näkyäni en voi selittää, mutta tiesin nähneeni tämän paikan sortuvan.

Nythän paikalla on presidentti Paasikiven mukaan nimikin; Paasikiven aukio ja siinä sijaitsee vuonna 1980 paljastettu muistomerkki jonka nimi on Itä ja Länsi.

Vajoaako tuo aukio joskus pohjattomaan aukkoon? Kukapa tietää mitä siellä maan alla tapahtuu, kun ei aina tiedetä maan päälläkään taphtuvista.

Herkät hetket ja ajan tappaminen.

Heikkoja hetkiä ja hapettomuutta, sanoi mieheni joskus tultuaan pitkältä hiihtolenkiltä.
Vuosaaressa hän usein kiersi samaa lenkkiä kunnes 50 km oli täynnä. Minä luovutin lyhyempään matkamäärään, en olisi pysynyt hänen mukanansa.

Siellä oli niihin aikoihin hyvä purulenkki ja ladut talvella. Hiekkamontun vieressä oli kuulantyöntörinki, Matti valoi sinne betonista oikean alustan, Simolan Seppo kävi työntelemässä kuulaa ja Matilla kun oli pannuhuoneessa punttipenkki, siellä neljä miestä (Veikko Mellunmäestä yksi heistä) hihkui toisilleen, kun kannustivat yhä suurempien painojen nostoon, joko penkistä tai maasta. Kyllä, kyllä, siellä minäkin mukana kuulaa työnsin, mutta pyörähtämistyyliä en oppinut!
Ei ole enää jäljellä työntäsjiä, eikä kai paikkojakaan. Tuossa kuulin ettei Pienen-Villasaarentietä ole kartallakaan. Talot varmasti, ihan tekee mieli ajella katsomaan.
Tuntuu ikävälle kun ajattelee tuotakin miesryhmää. Olivat kuin paita ja peppu monia vuosia, kavereita kaverille, kannustivat toinen toisiaan, niin punttisalilla, kuulatyönnössä kuin hiilimurskaradalla juostessa, tai muissa urheilusuoritteissa. Monipuolisia miehiä kesällä ja talvella kilpailemassa... muutama kaveri tässä mainitsematta niiltä ajoilta jolloin oikeataan liikunta täytti vapaa-ajat, nyt tärkein ajan kulutus tapa on ajantappamista, silloin ei meinannut aika riittää!

Vuosaaren satama tuli silloin tutuksi, ajelin Kasarmintorilta satamaan aamuisin työntekijöitä satamaan ja iltapäivisin pois, vaikka ei se reitti minulla mikään vakireitti ollut, tutuksi tuli. Nyt on satama kokonaan uusittu, sinne ajetaan Kehätietä, pääseeeköhän enää lainkaan samaa tietä kuin aikoinaan.

Niin, heikot hetket ja hapettomuus, ne tulevat jos ovat tullakseen. Hapettomuutta tunnen lenkille lähtiessä ellen muista rauhoittaa vauhtia ja rasitusta heti alussa. Kun ottaa alun rauhallisesti keuhkot osaavat sopeutua hapensaannin tarpeeseen ja pulssikin tasaantuu. Sopivalla vauhdilla välttää hapettomuuden, totesin eilenkin.
Liikkkuminen on ihmiselle luontaisin tapa säilyttää toimintakyky lihaksissa ja nivelissä.
Illalla telkkarissa huomasin keskusteltavan siitä mikä on urheilua, liikkumisesta siinäkin puhe.
Ihmettelin vain kuinka pyykin ripustaminen oli "ehkä" kasaan sopivaa liikuntaa. Onhan se nykyisin kuivuriin laittamista monellakin, mutta on se narulle ripustamistakin ja liikuntaa siinä kuin shakkikin, vaikka ei ole hyväksytty urheiluksi!

Onkohan se nykyisin jo pyydettävä lupa joltain komitealta, jos puhuu urheilu nimikkeellä jostain jota ei ole urheiluksi nimetty?
Leipominenkin on täyttä työtä, liikuntaa parhaimmillaan. Kyllä se ihan urheilusta käy kahdeksan tuntia ylöslyöntiä leipomossa. Sekin työ tuli nuorena opeteltua, leipomo oli kiva työpaikka, sai joka päivä tuoretta leipää, suoraan uunista!

Tänään ei hapettomuutta, eikä heikkoja hetkiä.
Huomasin eräänä päivänä alehyllyn vieressä tuolla kauppakeskuksessa monella olevan heikko hetkensä.  Moni käsi siirsi aletuotteen ostokoriinsa.
Olihan minullakin eilen heikko hetki. Lenkin päätteeksi kävin kaupassa. Puolen kilon voipaketti maksoi  0,99 euroa. Sattuipas, voi oli juuri loppunut jääkaapistani. Sorruin ostamaan yhden paketin!
Heikko hetkeni salli sinihomejuuston ostamisen, herkuttelemista ei itseltänsä voi kieltää.

Avuja ja avuttomuutta.

Monta kertaa ihminen tuntee avuttomuutensa nähdessään ja kokiessaan asioita joille ei voi  mitään, tai ei voi mitenkään toista auttaa. Tietäessään  jonkun vanhan sairaan ihmisen olevan kotinsa vankina turvalukkojen takana, tulee pakosta mieleen tämän yhteiskunnan halu ja voimavarat, mutta mitään ei voi itse asialle.

Pitäisikö meidän luoda sellaisia yksityisiä turvaverkkoja ettei kukaan jäisi yksin siinä vaiheessa kun ei itse jaksa, tai kykene itsestänsä huolehtimaan?
Enemmän kommuuni asumista, liki toisiaan, mutta tuo palveluasuminenkin on nykyisin kuin korttipeli, jos maksat, ehkä voitat, mutta maksamattomat jäävät sivuun.
Varakaskaan ei tietenkään tarvitse olla, koska varattomatkin vanhukset pitää hoitaa. Maksamalla saa palvelut, sanottiin minulle kun kyselin palvelutaloon pääsemisen ehtoja ja maksuja.
Palvelutalo nimike on jotenkin ristiriidassa todellisuuden ja mielikuvan välillä.
Saahan kotiinkin palvelut, kun on vara maksaa!
Kotona et saa ilmaisia palveluja muilta kuin omalta perheeltä ja suvulta, mutta siksi kotihoito onkin yhteiskunnalle niin halpaa, että siihen pitää pyrkiä, vaikka vanhat ja sairaat sitten jäävätkin oman onnensa nojaan suurimmalta osin.

Jos minulla olisi rahaa, ostaisin suuren kerrostalon, remontoisin asunnot niin, että jokainen vois niissä asua,  vanhus tai keski-ikäinen, jos hoivaa ja seuraa tarvitsee ja jo silloin kun ei sitä välttämättä tarvitsekaan, mutta voisi auttaa läsnäolollaan muita asukkaita. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että joku välittää ja kurkkaa vaikka ovelta huomenensa toivottaen, ilman että siitäkin veloitetaan.
Ihmisen perunluonne on sellainen, että kaikista ei ole yhteisöasumiseen. En nyt ole viime aikoina lukenut kuinka sen julkisuudessakin olleen yhteisön kävi, jossa oli monen ikäisiä perheitä, mutta en usko sellaisen olevan mahdotonta.

Talo jossa on oma rauha kaikilla, niin halutessaan, mutta olisi mahdollisuus laittaa ruokaa yhdessä, jakaa kustannukset ja auttaa toinen toisiaan, kustannukset eivät olisi ylivoimaisia ja kun ei enää yhteisön apu riitä, silloin haetaan maksullisia palveluja, mutta yhteisö voisi palkata vaikka oman siivoojan joka siivoa kaikki mitä asukkaat eivät jaksa.  Utopiaa, mutta ajatuksia herättävää toivottavasti.

Jossain pari naista (olematta lesboja) on hankkinut ison asunnon  jossa heillä on omia huoneita ja yhteinen keittiö. On omat makuuhuoneet ja vierashuone johon kummankin suku ja tuttavat voivat tulla yöpymäänkin vieraalta paikkakunnalta. Sellaisen asumisen etu on se, että et ole yksin, vaikka asutkin kotona. Siinäkin on omat riskinsä, jää omaishoitajaksi kun toinen ei enää mitään jaksa, mutta silloin onkin aika miettiä taas uutta ratkaisua.

Vanhuus on ilo, mutta ei ole aihetta iloon kun on yksin omien vaivojensa kanssa.
Tuolla taas odotushuoneessa tuli esiin kuinka huonoakin avioliittoa pidetään yllä vain siksi, kun se toinen on sentään joskus kotona ja auttaa jos kaadun lattialle.
Minusta tuo vaatii kyllä henkistä kypsyyttä sanoa, parempi juopon miehen kanssa kuin ihan yksin, tai jossain mielessä ymmärränkin.
Kun on viettänyt ne 55 vuotta saman miehen kanssa, on yhteiset lapset ja suku, on syntynyt side jota on vaikea katkaista. Olipa siinä vastamäkien voittopuolisuus tai ei, kyllä se panee miettimään asioita monelta kantilta. Onhan se tuossa roikkunut, sanoi eräs omasta parisuhteestaan.

Tekisi mieli koota naiset jonkilaiseen "Toriparlamenttiin" miesten tapaan.
Kokoontumaan torille tai kauppakeskukseen puhumaan ja parantamaan maailmaa!
Miehet kokoontuvat MunaMarttoina" tai isuvat kapakassa kaljalasin kanssa puhumassa joko itsekseen tai muille kaljan ystäville. Tuntuu kuin he olisivat löytäneet paremmin kanavia poistaa niitä yksinäisyyden hetkiä joista naiset puhuvat.
Kapakasta mies raahautuu kotiin ja nukahtaa miettimättä onko yksin vai parisuhteessa!
Jotain iloa siitäkin, vai onko sittenkään jos ajattelee terveyttä. Onko se sairas ihminen joka jaksaa tuollaista elämää vuosikaudet, alkoholisteissa on paljon vanhoja miehiä, joskin yhä enemmän myös naisia. Kuinka he jaksavat, kuinka terveys kestää tuollaisen juomisen? Onhan oluessa kaloreita, se kai on ruokaa ja juomaa, mutta se ei ole minun elämääni.

Minkä asian tiimoilla naiset kokoontuvat useimmiten. Se on käsityöt ja Marttakerhot, se on naisten jumppaa tai vesijumppaa, mutta miksi niistä on karsittu miehet pois?
Yhteisiäkin sukupuolten välisiä harrasteita ja kokoontumisia pitäisi olla muutakin kuin eläkeläisten kerhot ja päivätanssit!

Huudan heidän puoleensa jolla on tiedotuskanavia ja mahdollisuuksia järjestää enemmän yhteistä ja enemmän yksityistä. Yhteisöissä on voimaa, mutta perheyhteisökään ei aina ole se oikea vaihtoehto, sieltäkin loppuvat voimat ja taidot. Kotihoitajille lisää palkkaa ja lisää vapaata, kun yhteiskunta vain vähent'' ja v'hent'' mahdoööisuutta hyvään laitoshoitoon johon kaikilla olisi varaa.

Jos palvelutalossa vanhus on viikonkin kuolleena lattialla, mikä palvelutalo se on?
Palvelutalossa pitää käydä joka päivä jokaisen asukkaan luona, maksaa hän tai ei siitä palvelusta. Vähimmäisvaatimus käyttää nimikettä Palvelutalo!

Unten ihmeelliset tiet.

Kyllä se on vain raskasta tuo nukkuminenkin.
Joutuu tekemään monia valintoja ja lykkää päänsä moniin ongelmiin joita valveilla ollessaan ei missään nimessä toivoisi itsellensä tapahtuvan.
Niin tapahtumarikasta päivää, kuin viime yönä nukuttujen unien aika, ei ole elämään monta mahtunut. En lopultakaan pitkiä unijaksoja nukkunut, mutta jostain syystä aivot eivät nukkuneet oikeaa unta, vaan tekivät loputonta työtä sekoittaekseen ajatukseni heti herättyäni.

En ole Barcelonassa koskaan käynyt, mutta jos sinne menen, nyt tunne kaupunkia laajemminkin koska kuljin siellä jopa bussilla. Mistä kummasta uneen tulee kaupunginosien nimetkin? Mistä ne mieleeni tulivat kun en tunne koko kaupunkia?
Kuljin vanhassa kivirakennuksessa jossa oli ravintoloita ja kivirappuja joissa melkoisen korkea askelkorkeus. Alakerrassa, vielä alemmasta kerroksesta tuli siivoja nainen vetäen perässään pyykkipussia, arvelin, että jossain talon sisuksissa on ehkä hotelli tai muuta majoitusta. Niin, siellä alakerrassa, katutasosta alas, oli kuin kauppahalli, paljon tavaraa ja ihmisiä. Istahdin eräälle penkille naisen viereen, hänellä oli pieni poika sylissä ja huonolla englannillani me keskustelimme, hän kun kyseli mistä olen. Pojan nimi oli Reimond, vieressä oleva mies kertoi nimekseen Raimond. Oliko kyseessä ääntämisero vai muu ero, muttakyselin missä olen ja he kertoivat minun olevan Sant Beressä. Sen nimen molemmat lausivat samalla tavalla.
Siinä katutason aulassa kohtasin tuttuja suomalaisia naisia. Halasimme ja he katosivat ihmisvilinään.
Kyselin mistä pääsen majapaikkaani, nainen kertoi että Ramblasilta pääset bussiin. Olin melkoisen kaukana majapaikastani, eksyksissä, kuten sanotaan.

Siinä oli monia vaiheita, hiukan jo puiston puolellakin kävi kulkuni ja sellainen vaalea mies alkoi seuraamaan minua. Kun seisoin bussin takasillalla, (ihan erilainen bussi muuten, kuin ne, joita olen ajanut) näin miehen keskustelemassa kuljettajan kanssa.
Kuka oli mies, kuka ties, mutta kovin kiireisin askelin hän minua seurasi.

Kirjoitin lehtiöön heti herättyän monta nimeä joita siellä Barselonassa näin kylteissä tai katujen niminä. Yksi oli jokin Carrer, mielikuva että siellä näin isoja vanhoja rakennuksia, vastaisikohan uni todellisuutta, siitäpä aion ottaa selvää jos elonpäiviä riittää ja rahatilanne sen sallii.

En ole taikauskoinen, mutta on joskus matkustaessa tullut tunne, että tämän paikan olen jo nähnyt.
Useinkaan en ole paikalla koskaan aiemmin käynyt, en edes kuvina nähnyt, mutta silti näky on tuttu.
Se on sitä mielikuvamaailmaa jota sanotaan hulluudeksi. Vain hullu kuvittelee asioita.

Olkoon niin, tällaisena hulluna on ihan kiva elää.
Tiedä mihin uuteen kaupunkiin pääsen tutustumaan seuraavan yönä kun uni tulee.
Odotan innolla.

Maaliskuun alkua.

Soittoni suruista tehty

Alakulon sävelin soittoni soi
kun murheita päiviin elämä toi.
Kunnes aamu uus aukes, ja sävelin uusin
soittooni soi, ilon ilmoille huusin....
Minä elän.... elän, ei tämä ole unta
ei satanut talvella ylleni lunta...
Saan katsoa auringon nousua aamuin
ei palaa menneisyys ikävin haamuin
ja iltaisin laskee se mäen taa...
ei mieltäni surulliseksi saa
mutta soittoni surun sävelin soi
kun ilta ikävän mieleen taas toi.
On sävelet monet elämän tiellä
en iloja sentään elämästä kiellä,
mutta missä korkeat sävelet, ilon äänet lie
niiden luokse minulla outo viel tie

Vaan kevään lintujen lauluja kuullessain
ehkä iloa löydän soittimestain...
ja sävelet kauaksi ilmoille kaikuu
ja nauru taas minussa raikuu...
Surun sävelet päivät jos yksin täyttää
harvoin iloa elämä silloin näyttää
mutta ystäväin keskellä... ilon sävelin
on soittoni sanoma syvin.

Vanhoja muistellen, ei sille mitään voi.

Mieheni halusi elämänsä viimeisinä vuosina palata synnyinkodin pihapiiriin ja niile tienoille joissa hän oli pikkupoikana liikkunut, tuntenut iloa kun tummasta vedestä nousi onkiessa kiiltäväkylkinen kala, tuntenut puron viileän vedeb hyväilevän vartaloa kun laskeutui ojaan joka halkoi maisemaa. 

Siellä kasvaa paljon kukkia, siellä on ojatkin täynnä rentukoita, siellä tuoksui aina apilankukkien makea mesi.

Niin me kahlasimme pitkin metsiä, risukoita ja kivikoita pienen lammen rantaan onkimaan, tai lainasimme toiselle järvelle tutuilta venettä, soutelimme illan hämyssä Kissajärvellä, ongimme ja rakastimme elämää. Ne hetket olivat osana sitä tyyntä ja turvallista yhteistä elämää joka oli kulminoitunut molempien eläkkeelle jäämiseen. Meillä oli aikaa toisillemme.

Kun äitini vielä eli, hän oli usein mukanamme asuntovaunuilemassa, marjaretkillä ja mökillä.

Nyt tunnen suurta myötätuntoa elämälle joka antoi meille aikaa nauttia toistemme seurasta, vaikka mielestäni molemmat jättivät aivan liian suurelta tuntuvan tyhjyyden minun elämääni, kun heitä ei enää ollut.

Noina yksinäisinä vuosina, kun huomiseni olivat hukassa, kirjoitin paljon, kaikki tapahtumat ja tunteet oli pakko kirjoittaa muistiin, kirjeenä tuntemattomaan.

Voi kuinka levollinen olo seurasikaan sitä pakottavaa "julkisanomisen" tilaa kun kaikki oli kirjoitettu, puhuttu ulos mielestä.

Terapiaa joka paransi ja nyt kun luen niitä lehtiöitä näen kuinka itkä tie se lopultakin oli minulla. Pitkä ja toivottoman tumma aika jonka ainoat valonpilkahdukset kirjaan vieläkin tyttärentyttären nimiin, vaikka kaikki ei ole kivaa muistettavaa sittenkään.  Valoa oli vähän ja sekin peittyi melko usein utuverhoon jonka hälvnemistä odotin kuin Otavan ilmestymistä tähtitaivaalle.

Tuo aika on elettyä, mutta muistoissa sittenkin niin lähellä.

En kuvittele elämän tarjoavan punaista mattoa jalkojeni alle, en linnaa korkealla vuorella, enkä huolettomia päiviä, en niitä tarvitse.

Tänään minulle riittävät muistot joissa oli elämää ja huomiset joissa osaisin nauttia siitä mitä elämä antaa.