Kuolema ja masennus, niillä on yhteisiä tekijöitä.

  

Istuin tuolla metsälenkkini varrella kivelle katselemaan ja kuuntelemaan kuinka metsä puhui tuulen kielellä.
  Kova tuuli riepoi puita, taivutti puolelta toiselle, soitti naulasten läpi omaa säveltänsä joka ajoittain oli ihan uhkaavaa. Myrsky tulossa, ei täydellä voimalla vielä puhalla, mutta odotettavissa on puiden kaatumisia, sähkökatkojakin ehkä.
  Maa on alkanut sulamaan ja puiden juuret nousevat helposti kovan tuulen taivuttaessa suuria havupuita, jolloin juuret nousevat irti maasta ja puu kaatuu juurinensa. Niin ihmisekin elämä kaatuu, juurinensa. Kun taas on ollut noita suru uutisia, jopa tuttavia on kuolema korjannut omaan tarhaansa, tulee ihmisen kuolevaisuus mieleen luonnon voimia kuunnellessa.
  Metsä on kirkkoni. Oikein painavien ajatusten kanssa olen matkannut metsään, paennut jatuksia sinne, missä voi olla yhtä sen suuren luonnon kanssa josta me kaikki olemme alkumme saaneet. Tomua ja tuhkaa. Niin ihmisen syntyhistoriaa kuvataan, olkoonkin nyt vain kuvannollinen alkuihmisen syntymätarina, mutta kelpaa minulle. Pyhä aamun rauha. Rauha ja koskemattomuus on metsässä  koettavissa jokaisen ahetkenä, mikäli ei kulje suoraan jonkin hakkuun keskelle, moottorisahan ja monitoimikoneen meluun. Keskustaajamien ja kaupunkien liepeillä pääsee usein pienen matkan kulkemalla ihan oikeaan luontoon, metsiin ja rannoille seuraamaan kevään tapahtumia. Kuuntelemalla oppii tuntemaan linnutkin, mutta siellä lintujenkin joukossa on niitä vekkuleita jotka matkivat muita lintuja. Satakieli, mustarastas, tai mikä lintu siellä nyt laulaakaan, kun liikkeellä on matkiva lintu. Onneksi ulkonäkö paljastaa, jos onnistuu linnun näkemään.
  Kun painiskelin oman masennukseni keskellä, toivo huomisista oli eilisen muistoissa ja ketään ei ollut jolle olisi voinut suoraan puhua, purkaa mielen ahdistusta keskustellen. Silloin pakenin lähimetsiin, tai yritin purkaa tekemällä kaikkea työtä, mitä vain, kunhan sai ajatukset suunnaatua pois siitä minästä joka ei päästänyt irti, ei halunnut päästää totuutta totuudeksi.  Masennus ei ole vain sitä, että viillellään ranteita, tai istutaan puhumattomana, kätketään kasvot ja kadotaan näkyvistä.
  Masennus on paljon muutakin kuin ihmis pelkoa.
  Kirjoitin tässä aamusella pitkän artikkelin masennuksesta, mutta jätin luonnoksiin, julkaisematta, koska käsittelin siinä lapseni lausuntoja joita kyllä oli julkisesti esilläkin, mutta pyysin palvelimen ylläpitoa poistamaan ne julkisilta sivuilta.
  Asiat eivät ole muuttuneet, masennukseni oli olemassa, mutta järkeäni en menettänyt ja itsemääräämisoikeus kaikkeen mitä teen, haluan ja omistan, on vain minulla ja jos se jollekulle joskus siirtyykin, se on sitten joku muu. Elämä vain on tässä ja nyt, jälkikäteen ei mitään voi elää uudelleen.
  Kun kuolema kouraisee läheltä se koskettaa joskus niin kovalla kouralla, että jättää uhrinsa henkihieveriin, eli apua ja auttamista tarvitsevaksi, heikkoutensa kätkeväksi, tai apua huutavaksi ihmisraunioksi joka ei aina jaksa olla se sama iloinen ja elämänmyönteinen ihminen joksi hänet on mielletty. Monella tavalla suruja ja pettymksiä käsitellään, mutta yhtä monella tavalla ne jäävät kokonaan käsittelemättä. Niistä kasvaa vuori joka erottaa masentuneen muusta yhteisöstä. Muurin harjalle ei jaksa kiivetä, tai ei halua nähdä mitään muuta kuin oman surkeutensa, elämään pettyneen ihmisraunion joka mieluummin pakenee varjoon, kuin tulee aurinkoon.

Aamupalat.

  Aamiainen on päivän tärkein ateria, sanovat ravitsemusalan asiantuntijat.

 Sellainen aamupala mitä kaapista löytyy ja tietenkin oman nälkäisyydenkin mukaan, mitä tekee mieli, mikä ei maistu. Useimmiten se on minulla ensiksi lasi vettä, sitten kuppi kahvia ja vasta hetken kuluttua maistuu puuro, useimmiten kyllä voileipä siihen oheen, juustoa paksu viipale päälle.

Nyt kaurapuuro voisilmällä ja lasi maitoa, jälkäriksi mangoa. Noilla eväillä jaksaa lenkin tehdä.

  Aamupalani ei ole pelkkää syömistä.

  Usein istun koneelle ennen kukon laulua, kirjoitan runonpätkän tai päivitän blogia, fb;nkin etusivu pitää kiinnostavien päivitysten osalta usein kahlata eilisten viestien osalta, koska kukaan ei yleensä ole vielä aamuansa avannut kun minulla jo on "päivä pitkällä", eli muutaman tunnin jo valvonut.

Aamupalaan kuuluvat yleensä lintujen äänetkin. Nyt on ihmeen hiljaista. Linnut ovat aloittaneet pesinnän ja turhat huutelut ovat hiljentyneet, sopivat parit löytäneet toisensa ja moni muuttolintu ei ole vielä ennättänyt näihin maisemiin. Kyllä ne äänet taas palaavat, tintitkin huutelemaan aidan päälle ja pensaisiin.

  Radio on yksinäisen seuralainen numero 1. koira ja kissa kun puuttuvat, mukavuussyistä sanoisin, koska niistä on huoli ja kun se eron aika tulee, on vaikea hyväksyä lemmikin kuolemaa. En enää halua kokea sellaisia suruja, silitän vierasta koiraa ja kissaa. Eläinhoitola on hyvä paikka silitellä kun hellyys iskee. Niitä eläimiä tietenkin oppii rakastamaan joita eniten hoitaa ja hoivaa, kuten ihmistenkin kohdalla on.

  Vuosia sitten kirjoitin joka aamu ajatelmia, silloin oli sivusto joka vain loppui ja muuttui niin, että minun teksteistäni iso katosi muuttomatkalla, sivustolta toiselle asetukset pettivät ohjelmassa ja sinne hävisivät, joskin osa on löytynyt jostain arkistojen kätköistä.

  Hulluutta on monta lajia, tämä minun hulluuteni sopii minulle, sanokoot muut mitä tahansa. Kun ei ole kenelle puhuu, puhu paperille! Tuon ohjeen haluan antaa kaiklle joilla on surua, murheita, pettymyksiä, iloja ja onnea jota ei kaikkea voi puhuen purkaa. Kun omat ajatuksensa lukee uudelleen ja uudelleen, palaa menneisiin ajatuksiinsa ja valintoihinsa, tutustuu ihan kuin huomaamattaan siihen salatuimpaan itseensä jonka kehona elää, voi jopa sanoa jonka kehossa elää.

  Itkemättömät itkuni itkin sanoina ruutuvihkoihin ja oman surun muutokset voin selkeästi todeta niiltä riveiltä. Kun suru muuttuu hyväksymiseksi, alkaa näkymään aurinkokin synkältä taivaalta, vaikka ajoittain sen olemassaolonkin kielsi. Paistaa se päivä risukasaankin, sanotaan ja kyllä, synkimmänkin pilven takana se aurinko luuraa. Kun jaksaa odottaa sen ilmaantumisen pilvisellekin taivaalle elämä hymyilee koko auringon naamalla.

 Aamupalat, sellaisia on paljon, mutta osuipa aamulla eräästä arkistostani muistiinmerkittyä 2009 vuoden keväältä. Sopivat tähän aamupalaksi, kevät on unelmille ja uudelle huomiselle mahlaa valuva, virtaavien vesien toivorikas aika, haaveet ja muistot.... niissä on elämän maku.

  .............

Vahvista vaikka raudoin rakennus

paaluta maaperä vahvaksi

kaikilta järistyksiltä varjele tämä maja.

Suojele minua, majassani,

olen rakennuspalikkasi.

..............

Kuule

kuinka vesi kuohuu

 kevätpurossa,

syöksyy kohti putousta

solisee pienenä norona,

kuin veri suonissani.

..............

Nojaan vasten rintaa

tunnen tuoksusi ja ihosi lämmön,

mutta en voi sanoa mitään

etten rikkoisi hiljaisuutta.

Halusin huutaa,

pidä minua lujemmin

elämän ote ympärilläni

ettei yksikään hetki jää elämättä.

  

Muistisairauksia.

  Muistin menetys, muistisairaudet, miten ja millä nimellä niitä nimitetäänkin, ovat ihmiselle itsellensä, mutta myös omaisille ankara kokemus. Nuorikin ihmminen voi menettää muistinsa, ei se ole vain ja ainoastaan iäkkäiden ihmisten sairaus.
  Äiti äiti menetti muistinsa; "sokeritauti vei" sanottiin silloin ja niinhän se oli.
  Diabetestä ei silloin hoidettu lääkkeillä, varoitettiin vain syömästä sokeria. Se oli sairaus joka vei äitini siskon, vaikka hänellä oli lääkitys, mutta se sokerin himo, siitä hän ei päässyt, ei kyennyt muuttamaan tottumuksiansa, söi "itseltänsä salaa" sokeria ja muutoinkaan ei kai niin tarkka ruokavalio ollut hänelläkään. Äidillänikin se puhkesi vanhemmalla iällä, sairaus oli kontrollissa ja hoidossa, mutta kyllä se vaati paljon opettamista hänellekin. " Ei meillä ennenkään syöty tunnin välein ja silti tehtiin työtä", han sanoi minulle kun vaadin syömään välipalaa vähintään kahden tunnin välein. Luonani se onnistui, yksin asuessa ei varmasti joka päivä. Pistoshoidolla se tauti pysyi aisoissa, mutta ilmeisesti minullakin on geeneissäni alttius sairastua siihen.
  En koskaan ole ollut makean ystävä. Karkkikaupat saavat olla rauhassa, suklaa ja lakritsi eivät ole herkkujani, mutta kermaa ja voita, punaista maitoakin, käytän kyllä joka päivä, riskit niissäkin, sanovat, mutta toistaiseksi sokeriarvoni ovat pysyneet kohdallaan. Ei kuitenkaan ole syytä luottaa siihen, että olen poikkeus ja kestän mitä vain tuonkin taudin suhteen. Toistaiseksi olen turvallisella mielellä, merkkejä siitä ei ole ilmassa, mutta en tiedä riippuuko s mitenkään siitä, etten pidä makeista, en puurooni laita koskaan sokeria, en lapsenakaan, syytä en tiedä, ei vain maistu.
  Mielihaluja on kaikilla. Kun minä useinkin syön parsa- ja kukkakaalia, joku sanoo inhoavansa jo niiden hajuakin. Jotkut syövät mielellään mausteisia makkaroita, minä mustaa makkaraa joka on herkkua sekin. En muutoin osta koskaan makkaraa, paitsi, siskonmakkarasta saa hyvää keittoa.
  Nautintoja on monia.
Muistisairauksiinkin on hyvä suhtautua ennakoiden, yrittää pysytellä elämässä kiinni, harrastaa toimintaa jossa käytetään muistia, vaikka, senkään suojaan ei voi asettua kuvitteelliseen turvaan, korkeasti kouluteetuja, kaikessa mukana olevia ihmisiä vaivaa sama muistamattomuus kuin mökin mummoa joka ei koskaan ole paljon oppinutkaan, mutta unohtaa paljon.
  Liikunta on hyvä tapa ajaa muistilohkokin liikkeelle.
  Onko luontoon ilmestynyt jotain uutta, kun aurinko jo päivisin ajaa routakerrosta sulamaan. Purot solisevat, linnut pitävät kosiokonsertteja niin, että metsä raikaa. Tunnistanko tänään noita lintuja äänen perusteella. Lähdenkin muistelemaan.

Kaikki vain nettiin, pakollako?

  Iäkkään ihmisen elämään ilmenee aina sellaisia sivujuonteita joita ei  tule tarpeeksi huomioitua, eikä asioista juurikaan ole aiemmin puhuttu, koska tämä tietoliikenne ja netti on ollut harvemman vanhuksen tavoitettavissa ja käytettävissä. Kaikkia tämä ei edes kiinnosta, vaan halutaan toimia kuin aina ennekin. Tekstiviestienkin käyttö on vaikeaa, puhelin on vain puhumiseen, ei asioiden hoitamiseen ja kuvien välittämiseen.
  Hiljattain tuli taas julkisuuteen Mikkelin seudulla tapahtunut pankkikorttien anastus ja salasanan urkkiminen vanhukselta, jolloin oli helppo tyhjentää tilit.
  Liian vähän moni vanhus (mikä ja kuka sitten määrittääkin rajat vanha - vanhus) sittenkin tietää riskeistä. Mikäli niistä on pankissakin kerrottu, varoitettu salasanoista ja opastettu korttien käytössä, ne opit eivät tule mieleen juuri silloin kun tietojen oikeallisuus olisi tärkeintä. Muistaako jokainen oman salasanansa tuosta vain ja muistaako, ettei sitä koskaan saa paljastaa puhelimessa, tai muutoinkaan vieraalle ihmiselle missään tilanteessa. Pankissakaan sitä ei koskaan kysytä, koska he pääsevät henkiltiedoillasi tilisi tarkastamaan, jos siihen on tarvetta. Pankkitiskillä asioidessa kysytään tilinumero ja syntymäaika, ei salasanaa.
  Sen kun jokainen oppisi muistamaan ei tulisi turhia vahinkoja salasanan kanssa. Kyllä niitä korttien väärinkäytöksiä tapahtuu vaikka olisi kuinka varovainen. Omakin pankkikorttini oli kopioitu Tallinnan risteilyllä ja ihan varmasti laivan jossain myyntipisteessä, koska maissa en korttiani silloin edes käyttänyt. Tililtäni ei veloitettu kortin väärinkäytöllä menettyä summaa, koska olin menetellyt korttini kanssa määräysten mukaan.
  Tietokone on tietojensa puolesta kaikin keinoin pyritty varmistamaan, palomuurein ja virusohjelmin, mutta hakkerit murtavat suojaukset ja tunkeutuvat suurten yritystenkin tiedostoihin, Mielestäni meidän yksityisten ihmisten tiedostoissa ei niin suuria ja tärkeitä tietoja muutoin olisi, mutta kun rahamme ja varallisuutemme tiedot liikkuvat tämän ihmeellisen näkymättömän kirjaamisen kautta, joka perustuu henkilöllisyytemme varmistamiseenkin.

  Jo tässä aiemminkin jotain kirjoitin tästä henkilötunnuksella tunnistamisesta.
  Kun Veikkaus Oy ehdottaa nettipelaamiseen tunnistautumisen henkilötunnuksilla, luovun nettipelaamisesta heti kun se tulee pakolliseksi.
Posti haluaa toimittaa kirjeeni sähköpostiin, en kirjaudu postin asiakkaaksi netissä, haluan saada kirjeeni luettavassa muodossa ilman tietokoneen käyttöä välikappaleena. On liian monimutkaista vanhoille ihmisille päästä lukemaan postiansa. Kirjaudut ensiksi omalle koneellesi, sähköpostiisi salasanan kautta, sitten Postin palvelimelle, taas salasana ja saat postin joka olisi ollut monta kertaa helpompaa noukkia laatikosta, avata kuori ja lukea kirje tai tiedonanto.
  Kuka helvetti keksi sen, että ihan jokaisella on oltava tietokone voidakseen hoitaa omia asioitaan.
  Kun kaikki on jo nyt näin monimutkaista, vaikka olen toiminut tietokoneen kanssa jo parikymmentä vuotta, kuinka vaikeaa se on vanhukselle joka on juuri pakotettu opettelemaan käyttämään konetta, muistamaan salasanoja ja etsimään tietoja joita hän tarvitsee. Moni ei halua, moni ei opettele, moni ei muista, monella ei ole varaa!
  En vastusta nettiä, mutta vastustan sitä, että jopa valtiollinen YLE sulkee monet ihmiset uutisten ja ajankohtaisten ohjelmien ulkopuolelle viemällä ne " Nettipalvelimelle."
  Sekin vähäinen television ohjelmapalvelu jota vielä noiden uusintojen välissä joskus voisi nähdä asiallisena ja katsottavana, viedään monelta vanhukselta kokonaan.  Nyt kun lupamaksut kytkettiin veroon, he saavat omansa, vaikka vanhus ei näe edes uutisia.

Ihana hiljaisuus.

  Mi on tämä rauha ja hiljaisuus, tuttu lause kirjallisuutta harrastajille, mutta tuttu ajatus meille jokaiselle.
  Valo- ja melusaastetta on kaikkialla missä ihmiset kokoontuvat, tai missä kaupallisuus kohtaa markkinointikohteensa, eli asiakkaan.
  Ympäristön saastuttamiseen puututaan eri lakien avulla, mutta ihmisen silmille ja korville suunnattua melua ei millään valvonnalla voida ihan joka paikassa rajoittaa, ei, vaikka laki asettaa rajat. Joulun lähestyminen tuo musiikin joka kaikuu kaupoissa, valot välkkyvät ja vaikeaa on taajamissa ja kaupungeissa nähdä kaiken valon keskeltä edes yhtä tähteä taivaalla. Onneksi nyt onkin Pääsiäinen. Musiikkia ei tällä viikolla asioidessani vakiokaupassani kaupan  kaiuttimista kuulunut, mutta eipä paljon muitakaan ääniä. Asiakkaat liikkuivat hyllyjen ja tarjouspöytien välissä kuin mykät muukalaiset toisiaan väistellen. Tuppisuu kansa joka ei puhu eikä pussaa.
  Tuli vain mieleeni kun siskoni kanssa menimme tavarataloon Lake Worth;issa. Siellä katselimme hintalapuista hintoja ja vertailimme kotimaan hintoihin, siihen aikaan kun USD oli noin 7 suomen markkaa. Monta kertaa viereltämme kuului; " Ai, tekin olette suomalaisia!" Niin, ulkomailla kansalainen kansalaisen tuntee ja uskaltaa jopa puhua. Siinäkin taitaa olla syynä se, että ollaan uteliaita tietämään mistä ja miksi olet tänne asti matkustanut, kun tavataan maapallon toisella laidalla.
   Mi on tämä, ei kuulu mistään mitään. Metsässä linnut lauloivat, vaikka pian sielläkin alkaa rajoitettu äänen käyttö kun pesintä alkaa. Silloin metsästä tulee silloin tällöin kuuluvien varoitus tai kutsuhuutojen pyhättö, kaikki turha laulaminen on pannassa, hautova lintu on pesällä hiljaa.
   Eilen olin lähdössä ajelemaan vierailulle, mutta tulikin este. Oikeastaan onni että en lähtenyt.
   Radiosta tuli hyvä ohjelma koskien Ruotsin Kiirunaa ja siellä olevan rautakaivoksen elämää. Vuosia siellä asuneet ja työtä tehneet ihmiset ovat jo juurtuneen Svea mamman maahan ja syliin. Ei sieltä halua muuttaa takaisin synnyinmaahan, eikä matkakaan ole pitkä jos haluaa synnyinseuduille ja kotomaisemiin piipahtaa. Ihania muistoja, asiallista ja ilmeikästä kerrontaa kaivoksen ja mainareiden ajasta ja tapahtumista. Lisää tuollaista ohjelmaa YLE. Toinen ohjelmanumero joka vangitsi minutkin ruudun äärelle oli eilinen eläintarhasta kertovan ohjelmasarjan Norsun synnytyksestä kuvattu dogumentti. Hoitajat olivat tapahtumaa valmistelleet norsun yleiskunnosta huolehtimisesta ihan siihen asti, että, jos jotain tapahtuu ja emolle tai poikaselle tarvitaan lääkinnällistä apua. Jännitin hoitajien rinnalla ja jopa oli onnellinen , historiallinen tapahtuma joka huipentui norsulapsen kasteeseen, eli siunaamiseen uskonnollisin rituaalein. Onneksi hyviä uutisia on enemmän kuin huonoja.  Villien eläinten myrkyttäminen ja syyllisten vastuuseen saaminen on sekin mahdoton tehtävä. Milloin eläimiä pitää tappaa, milloin lajia karsia, milloin sääsätää koko populaatio, kas siinä kysysmyksiä joita voi kysyä kotimaankin luonnonsuojelijilta joilta tuntuu joskus olevan koko järki kateissa heidän puuttuessaan jokaiseen asiaan, vaikka mitään oikeita perusteita ei olisikaan. Lavastetut kuvat eläinten hoidosta ja tiloista ovat kyllä enemmän kuin mitä minä eläinsuojelusta ymmärrän. He sekoittavat tuottajien elämää esim, turkistarhoilla, mutta heidän silmiensä ohi tapahtuu kokonaisen lypsykarjan heitteillejättö, tai lihakarja kuolee janon ja ravinnon puutteeseen. Missä silmät sieltä missä niitä tarvitaan? Onneksi meillä enää koiralaumoja vaella pitkin kyliä. Se oli enemmän kuin tavallista silloin 1940 ja vielä osin -50 luvullakin.
  Monessa asiassa suomalainen sulkee suunsa, monessa avaa sen liiankin isosti huutamaan.
  Nyt eduskuntavaalien alla ääniä kalastetaan monilla keinoilla, luvataan sitä ja tätä kuten aina vaalilupauksissa. Milloin tulee aika, että edes puolet lupauksista joita kansalle annetaan, saadaan edes käsittelyyn.

Pääsiäiskokko ja painajainen.

Koko uniaikani yritin saada autoni parkkeerattua, ei kulkeneet autot jonossa, ei ollut tilaa tiellä eikä siltojen alla.

Ajoin parikymmenkerroksisien talojen välissä, ruuhkaisilla kaduilla, autojen, mopojen ja moottoripyörien seassa, väistelin jalankulkijoita joita oli kaikilla suunnilla. Kurotin katseeni talojen katoillekin, liian korkeita, huimasi maasta katsoenkin. Kuinka täällä voi asua, kuinka liikkua, minne autoni jätän.

Olin Bangkokissa.

Kiersin kultaiset moskeijat, kirkot ja patsaat, silmiä häikäisevässä kullan loisteessa, siirryin kapeille kujille joilla kerjäläiset istuivat katuvierillä, kaupustelijat tarjosivat tuotteitansa ja jalkani hakivat askeltilaa tuhansien jalkojen joukosta. Miljoonakaupunki oli kietonut minut painajaiseen, hukkasin autoni ja itseni Thai kulttuuriin ja ruuhkaiseen kaupunkiin.

Ihan oikea aamu herätä painajaiseen. Huhtikuun 1 päivä. Kaikki yrittävät huijata toisiaan, uni huijasi minua. Hyvää Aprillipäivää!

Ihan todelta tuntui. En  unissani ole aiemmin ollut liikkeellä henkilöautolla, aina olen ollut bussin ratissa kun unissani olen ajellut, tai unessani oikeamminkin.

Kun oli pakko selkävaivan vuoksi lopettaa ansiotyö, jäi siitä selkärankaan sellainen ahdistava tunne, kuin olisin pettänyt itseni ja muut, ollut myöhässä ja hukannut reittini.  Työstäkin saa painajaisia vielä kymmenen vuotta jälkikäteen, mutta uniahan ei voi valita. Parempi nähdä painajaisia työstä, kuin suuresta Lottovoitosta. Pettymys on helpompi niellä!

Tuo suurkaupungin ahtaudessa, suorastaan liikennekaaoksessa mukana oleminen, se oli kyllä kaikkea muuta kuin hyvä uni, koska siinä tuntui ihan ahdistuvan omaan taitamattomuuteensa ja tietämättömyyteensä, karttaa ei ollut, eikä tilaa.

Ulkona on taas maa paljaan, ei lunta, eikä pahemmin loskaakaan tuolla tiellä. Huhtikuu alkoi, ei vielä ole kesä, vaikka monia muuttolintuja on tienoilla tavattu. Siemensyöjillä taitaa olla herkut vähissä. Ei näy asutuilla seuduilla paljon talventörröttäjiä joissa olisi sitten mahdollisesti siemeniä vielä jäljellä. Rantaruoko, ruoko rannoilla, enpä itse ole koskaan tutkinut onko siinä kevätjäiden aikaan vielä siemeniä kukinnoissa. Jostainhan lintujen pitää ruokaa saada, ei luonto niin ankarasti ole lintujen elämää ajatellut, etteikö takatalvenkin aikana olisi jossain jotain tarjolla. Tuotapa lähden tutkailemaan.

Pääsiäisen viettoon kuului lapsuudessa trullit ja kokko.

Pääsiäislauantaina riennettiin kokolta kokolle, mikäli niitä lähitienoilla oli useita.

Muistan erään sairaan neitokaisen joka ajeli pyörällä pitkin kyliä, miesten pyörällä, josta veljet olivat ottaneet koko satulan pois, mutta neito oli kekseliäs. Hän otti äitinsä ison höyhentyynyn, polsteriksi sitä sanottiin, asetti sen satulaksi ja nautti monen pääsiäiskokon loisteesta ja savun hajusta.

Oma eräs muisto on juuri sitä mitä Trullien tapana pidettiin, juostiin osin hiiltyneen nuotion halki edes takaisin. Vaurioitta ei saappaatkaan aina selvinneet ja oli siinä äidille selittämistä kun takissa oli hiilen tekemä reikä, väitettiin, että kipinät lensi.

Eihän äiti sitä uskonut, mutta valvontaa lisättiin ja kuri kiristyi.

Pääsispä vielä kokoille kirmaaamaan, vaikka, kehtaisko sitä saappaansa ja takkinsa polttaa!

Epäaitoa.

  Vesipisarat ikkunassa. Harmaata, valotonta, vaikka pisarat taittavat valon ja varjon. Pisarat ovat yksilöitä, kukin kätkee sisäänsä oman maailmansa, kuvan joka ei koskaan toistu.

  Kuin lasin pinnalla olevat vesipisarat jotka katoavat kuivuessaan, kulkevat monet asiat meidän ohitsemme jälkiä jättämättä. Usein joku ihminen jättää lähtemättömän jäljen. Iholla tunnettu kosketus on kuin poltinmerkki ilman arpea, iho muistaa ja muistuttaa. Rakkaasta ihmisestä joka on merkinnyt ja ollut elämässä tärkeä osa arkea, on piirtänyt lähtemättömän jälkensä kaikkeen siihen missä on ollut mukana.

  Nuoruudessani tutustuin moniin ihmisiin. Silloin se oli helppoa, koska nuoren mieli on avoin kaikelle ja kaiken kokemiseen riittää rohkeutta joka iän mukan muuttuu arkailuksi. Itsetunto rapisee, kriittisyys omiin tekemisiin ja sanomisiin kasvaa, eikä enää uskalla avoimesti olla rohkea, ettei vaikuttaisi omahyväiseltä, eikä tarvitsis katua tekemisiään. Ikä asettaa omat vaatimuksensa muiden ihmisten silmissä, vaikka kaiken ikäiselle pitäisi suoda mahdollisuus harrastaa ja harjoittaa omien voimien mukaan mitä mieli tekee tehdä.  Ei se vain niin mene. Usein kysytään, että vieläkö sinä sitäkin teet, vieläkö jaksat, ihan kuin ikä veisi voimat ja halut olla monessa mukana.

   Enää ei solmita ystävyyssiteitä kuin ennen.

  Miksi se ei ole enää niin helppoa tutustua uusiin ihmisiin muutoin kuin yhteisten harrastusten ja työn kautta? Siksi, että me kohtaamme uusia ihmisiä niin harvoin ja silloinkin me ikäänkuin suojaudumme oman kuoremme sisään kuin peläten minuutemme menettämistä. Olemme kuin vesipisarat lasilla, ohimennen nähtävinä, muistoja jättämättä pois lähtevinä.

  On kohteliasta ainakin esittäytyä ja olla rehellinen mikäli haluaa olla kaveri, tai saada ystäviä jotka arvostavat sinua ja minua aitoina ihmisinä, ei mielikuvina ja kuvitteellisina persoonallisuuksina.

Kun kaikkea elämässään näkee ja kokee, olen kokenut kaksoispersoonana esiintymisen itselleni vastenmieliseksi. Ellei ihminen uskalla olla nimensä takana, esiintyä itsenään, ei naapurin isäntänä, ts. esittää väärää nimeä, olkoon sitten omassa olossaan, koska sellainen toiminta ei ole rehellistä, vaikka kuinka rehellinen "sekin ihminen" olisi. Naamion takana, kuin naamiaisten pukeutumis rituaali, " sainpas narrattua" ilo  juhlien jälkeen kun kukaan ei tuntenut.

  Kadulla tuli vastaan nainen joka pyysi matkarahaa. Hän puhui paljon, sanoi nimensä ja vannoi maksavansa takaisin kun pääsee kotiin. Minulle ei se kympin antaminen olisi ollut suurikaan menetys, mutta kun tarjouduin ostamaan lipun bussiin, nainen sanoi asioilla vielä menevän aikaa, eikä hän tiedä millä bussilla jne. Hän oli sanonut paikkakunnan jossa asuu, mutta kun nyt kysyin uudelleen minne hänen olisi tarkoitus matkustaa, hän ei enää muistanut mitä oli aiemmin sanonut, ei nimeänsäkään.

 Minulle tuli paha mieli. Kuinka noinkin iäkäs nainen on vajonnut noin alhaiselle tasolle, valehtelemaan tarpeensa ja tarkoituksensa. Kaikesta näkyi, että hänen elämänsä ei ollut sujunut kaikkien kirkkaiden  tähtien alla. Hänellä oli selkeästi ongelma ja se oli alkoholi, muodossa tai toisessa. Mikäli hän olisi pyytänyt rahaa kaljapullon ostoon, olisin voinut sen hänelle ostaa, kauppa kun oli lähellä ja auki, mutta hän pyysi rahaa matkalippuun jota hän ei tarvinnut. Säälitti, mutta rahaa en antanut. Olen sen verran periaatteeni vanki, etten katso hyvällä mitään epärehellistä toimintaa. Se leimaa ihmisen, saa epäilemään kaikkea hänessä. Harmillista, mutta monessa muussakin tilanteessa olen törmännyt ihmiseen joka ei halua olla "minä" vaan joku nimi.

  Rehellisyys ja aitous. Kaksi perus ominaisuutta joihin ei sovi ylimielisyys ja petollisuus.

  Ellei ole voita leivälle, laitetaan sinappia.

  Isäni kanssa me usein laitoimme ohraleivän viipaleelle sinappia suoraan tuubista ja maistui hyvälle. Aito maku, aitoa kotimaista viljaa leivässä. Niitä ei voi muunnella. Vilja oli ennen aidosti luomua, ilman keinolannoitteita ja lehmätkin söivät puhdasta heinää, ilman AIV rehujen myrkkyjä.

Maito oli aitoa maitoa, ei ilmavaivoja aiheuttavaa rasvatonta litkua, kuten tämän ajan maito.

 Kaikki on muutunut, ihmiset ja luonnollisuus, aitoutta tapaa yhä harvemmin ja harvemmassa kohteessa. Onneksi tuo maassa oleva lumi on lunta ja katoaa pois kuin vesipisarat lasilta. Epäaidot persoonallisuudet eivät jätä jälkiä iholle, eikä lumi nurmikolle.