Syksyn tunnelmia.

  Tunnelmallista hämärää, sumua kattojen ja maiseman yllä, meri katoaa harmauden joukkoon ja sinne olisi hyvä murheissaan sukeltaa.
   Kyllä ne murheen mustat muistot tahtovat syksyisinä päivinä mieleen nousta, vaikka kuinka yrittäisi muokata ajatuksia näkemään se hyvä mikä aina kuitenkin on ihan lähellä, jos sen kaikessa kiireessään huomaisi ja kiinnittäisi ajatuksensa näkemään ja kokemaan sitä mikä tapahtuu tässä ja nyt. Menneissä vesissä vellominen ei ainakaan mieltä puhdista.
   Kävin eilen läpi kuva-arkistoja ja yllätyinpä useaan kertaan. Löysin kuvia joista en mitään muistanut, mutta vierähti hetki jos toinenkin kun useimpaan kuvaan liittyvät muistot tulvivat mieleen. Meillä ei ollut omaa kameraa vuosikymmeniin ja niin ovat kuvat ottamatta, ei ole lapsistakaan monta kuvaa, ellei joku niitä ottanut, koulukuvia lukuunottamatta. Eivät ole koskaan kysyneet miksi ei ole kuvia, ja vastaus olisi, kameraan ei ollut varaa, mutta eipä ollut velkojakaan! Asumistukia emme ikinä ole edes anoneet, tuskin olisin kehdannut niitä edes ottaa, omillaan piti tulla toimeen ja auttaa vielä muitakin. Anoppilaan menessämme mieheni kiirehti usein maksamaan mummon kauppalaskun tuttuun kauppaan ja tietenkin ruoka oli se mitä ostettiin, muita tuliaisia ei koskaan tullut mieleenkään hankkia. Paitsi, kerran ostin mummolle verhokankaat kammarin ikkunaan, kapeat, lyhyet verhot ja niillä oli ikkunat puettu.
   Että sellaista aikaa elettiin ja tulevaisuudelta odotettiin parempaa.
   Tuliko sitä parempaa, tuli ja ei, loppujen lopuksi kaiken tarpeellisen kun on saanut, ei voi valittaa. Nälkäisenä ei sentään tarvinnut mennä nukkumaan, mutta ei silloin menty kaupasta ostamaan eineksiä ja pizzoja, ei niitä ollut, eikä niitä nykyisinkään tarvittaisi. Kuolisivat pizzan tekijät nälkään jos elantonsa minun ostoista riippuisi. Eikä Saarioisten äidit tee minulle ruokaa, ei, ei edes maksalaatikkoa, se on liian makeaa, siirappista ja löllöä, uskallan arvostella, sehän on sentään luvallista. Atrian, rusinallisen maksalaatikon ostan kun kaupassa näen ja sen syön mielihalulla.
    Kaikkea tässä tulee mieleen, syksyn satoa mielen pohjukoilla, kun ne valokuvatkin osuivat silmiin tietokoneen sisuksista ja nettikuvina joita olen siirtänyt parempaan talteen, talteen josta ne pulpahtavat esiin odottamatta ja niistä mitään muistamatta. Hyvä kun niinkin. Ei olisi muisteltavaa, ellei olisi elänyt kaikkien muutosten ja uudistusten mukana ja saanut edes nettiin niitä talteen, vaikka, uskon että paperiversioina ovat albumeissa joita ei kukaan koskaan katso.
   Elämä on armollinen ja ankara. Kullekin ansionsa mukaan, sanotaan, mutta olemmeko me ansainneet kaikkia niitä huonoja asioita joita elämä eteemme tuo, tai ansainneet kaikkea sitä hyvää joka meille annetaan. Hyvää on se, että meillä on vapaus mennä luontoon, kävellä poluilla ja pitkospuilla, on järviä vesillä liikkumiseen ja paljon sellaista josta ei mitään tarvitse maksaa. Ilmaisia illallisia ei ole, mutta ilmaisia harrastusmahdollisuuksia on kaikkien ulottuvilla. Olisipa ikä kaksikymmentä, tai hiukan yli, en näin laiskan kankea olisi, paitsi, jos se lapsuuden ja nuoruuden unelma, joka jäi täyttymättä, täyttyisi siinä uudessa nuoruudessa. Silloin istuisin kirjoittamassa yötkin läpeensä, nyt eivät enää silmät kestä ja tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minä ajattelen, ei kannata kirjata ajatuksia paperille... ei kannata, mutta kirjoitan, enkä sillä mitään hanki, moni ystäväkin on kaikonnut, kun en muista pitää yhteyttä, vaikka, enhän minä elä mielikuvamaailmassa, minä elän mielenmaailmassa, jonka uskon vastaavan minua ja maailmankuvaani. Mielen maailma, mielikuva maailma... on niillä selkeä ero.
   Tänään kävin vain roskalaatikolla ja ajoin muutaman kilometrin autolla, kun sain vieraan juuri kun olin valmistautumassa lenkille lähtöön. Jääköön väliin luontoretki, kun tässä koneellakin nyt meni melkoinen hetki!
Havaitsin televisiosta kuinka nuori kirjailija kirjoitti läppärillä tekstiä ja oli muokannut näytöllä tekstin isommaksi kuin minä konsanaan. Nyt on minullakin teksti suurta, oikein suuri fontti joka näkyy ja se silmien tarkennus, tiiraus mikä fontti se oli, on helppoa kuin heinän luonti.
   Nyt kun tämä näkyy, ei malttaisi lopettaa, mutta niiden kuvien äärelle jälleen, uusia muistoja etsimään.

Ääripäät.

  Yhden projektin päättyminen ei tarkoita uuden alkamista, vaan putoamista tyhjään huomiseen josta puuttuu tavoite.
  Minulla on sata rautaa tulessa, mutta alasimelta ei löydy valmista.
  Olen tyhjä eteinen elämäni huoneisiin. Tuo ajatukseni on pyörinyt kaikesta tekemisestä ja suunnitelmista huolimatta pyörinyt päässä kuin tuuletin katossa. Ei pysähdy, ellei katkaisijaa käännetä nolla asentoon, mutta mistä se katkaisin taas löytyisi. Mielessä on joku kummallinen kiire päästä perille, mutta ei ennätä edes aloittaa matkaa. Ristiriita jonka en toivoisi olevan jatkuvaa painiskelua nykyisestä minuudestani, vaikka olenkin yhä hukassa eilisessä metsässä, eilisten taisteluiden jälkimainingeissa. Vertauskuvallisessa eilisessä, juoksemassa huomiseen.
  Jokaiseen aamuun ei nouse aurinko, jokaisen illan taivaalla ei ole tähtiä, mutta ne ovat minun päiviäni, minun elämääni jossa varjoillakin on oma tärkeä merkityksensä.
  Liikuin eilen ihan oudossa metsässä. Osuin siellä merkilliseen, sammaloituneeseen, kivistä tehtyyn ympyrään jonka keskellä oli muutama kivi.
Vieressä kaukaisena aikana tehtyä kiviaitaa joka sekin sammaloitunut.
Olen kuullut ja lukenut muinaisista uhripaikoista, metsäkirkoista, käräjäkivistä jne. ja luulenpa tuon muodostelman olevan joku niistä. Ei ollut kunnon kameraa mukana ja puhelinkuvaa niin laajasta muodostelmasta ei saanut. Aion ottaa selvää mitä paikasta tiedetään, joku tuntee tarinan kunhan löydän sen. Lähden tutkimaan seudun historiaa kirjallisuudesta, siellähän ovat kansan tarinatkin ja
niiden pohjalle on monen seudun historia kirjoitettu.
  Nykyisin puhutaan " hiilijalanjäljestä " jonka jätämme.
  Jääkö meistä, tästä sukupolvesta mitään muuta jälkeä kuin saasteet ja ihmisten maailman laajuinen hätä. Ne komeat kivikirkot rakennettiin ennen meitä.
  Viime viikon erakkomaiset päivät, yksin laajan luonnon keskellä tuijottamassa sumun peittämiä vaarojen lakia, kiipeämässä rinteessä, laskeutumassa alas ja ihailemassa kaukana sinisenä siintävää vaaraa auringon loisteessa. Niissä elin sisäistä riemua joka heräsi kuin hyvin nukutun jälkeinen aamu, kirkkaana ja elämän riemua kokien. En kaipaa olutpubeja, en rauhattomia baareja, enkä tunne oloani kotoisaksi hälisevissä joukoissa. Metsälammen ranta ja vaaran laki, kaksi ääripäätä minussa.
   Yhä tässä pohdiskelen, kuka minä olen?













 

Maaseutumatkailua.

Miksi en ole muuttanut tänne jo vuosia sitten?
Päivä meni kulkiessa maaseutumatkailijana, eikä hukkaan kulunut päivä.
Näin taas sellaista mitä en ole ennen käynyt katsomassa, keskustelin ihanien ihmisten kanssa ja söin kesän parasta marjapiirakkaa Museokahvilassa.

Pari viikkoa olen oikeastaan tuijottanut tietokoneen näyttöä, sen mitä silmillä on nähnyt, pakko on tauottaa hommia joissa pitää nähdä. Kuvien arkistointi ja tarkastelu onnistuu paremmin, ne kun voi ottaa koko näytölle ja siinä ne näkee, virheineen,  naamassakin kaikki juonteet kuin ojia, mutta ei kaikkien naamassa, onneksi vain omassa.

Nyt pitäisi siirtää tärkeimmät CD;lle ja tyhjentää koneelta turhat kopiot joita tuo Picasa työntää tahtomatta, joistakin kuvista oli koneella jopa viisi kopiota, vaikka alkuperäinenkin oli poistettu. Säilyy, säilyy, vaikka pois heittää.
Yksi tärkeä juttukin, auto pitää katsastaa. Aikaa olis 21 päivään asti, mutta kun en tiedä minne tästä lomailemaan lähtisi, jonnekin korpeen, niin on paras hoitaa juttu pois heti huomenissa ettei jää velvollisuus hoitamatta.
Nyt alkaa jo tuntumaan tämä historian käsittely ihan puun veistämiseltä. Ei synny kirvesvartta, mutta lastuja on pirtti täynnä.

On tuo yksi harrastus vielä takataskussa, kun löysin tänään kangastusseja erikoisliikkeestä. Se oli todella rentouttavaa hommaa aikoinaan, kun piirsin kankaalle kukkia ja tein Vierskirjoja. Jos taas... kun nyt käyn kangaskaupassakin, aloittaisin "taiteentekemisen" jota voi tehdä vaikka polven päällä. Aikoinaan tein niitä piirustuksia bussin penkillä, ajotauoilla. Hyvää piti tehdä, mutta priimaa pukkasi. Eikä haise omakehu.

Kukkien virkkaaminen on sivutyö, mutta sekin vaatii tarkkaa katsomista, joten lepo siitäkin ja silmäilemään avarampia näkymiä.

Elämä on lahja.

Minulla on sitkeästi ns. ihan iholla pysyvä kiusaaja, selkävika joka antaa ajoittain kipeästikin merkkejä olemassa olostaan. Niin on tänään.

Ei tarvita kuin pieni väärä asento vaikka lattiamaton oikaisussa ja liikkumisesta tulee kivulias ja kumara. Tämän vaivan kanssa tässä on eletty jo  pian kolmekymmentä ( 30 ) vuotta eikä ole tietoa sen vaivan katoamisesta, mutta pahentuvan en toivoisi, eikä paluuta siihen aikaan ( 1988 ) jolloin meni jalat alta.

Kiusallisia vaivoja on olemassa niin monia ja monilla ihmisillä eri tavoin vaivaavia, ettei minun vaivani ole poikkeus, eikä erikoisuus, mutta minulle se on niin kiusallinen etten toivoisi kenenkään tällaisesta kärsivän.
Pahempiakin sairauksia on, olen siis onnekas kun näin pieni kiusa selässäni.
Kun se on oireeton, liikun ja teen kuin muutkin ikäiseni, ja onneksi oireettomia aikoja on enemmän kuin kipeitä. Kyllä se vaatii pitämään lihaksista huolta, selkälihakset pitävät rangan koossa ja pystyssä, niitä on vaalittava liikkumalla ja jumppaamalla. Nyt jäi jumpat vähemmälle kun oli koko aikainen rasitus päällä työn tekemisessä, kevytkin osa siitä on sittenkin raskasta selkää ajatellen.

Tuossa odottaa neljä tuolin istuinta verhoilua, kangaskin sattui olemaan sopivasti kaapissa. En tiennyt vuosia sitten mihin lopultakin kankaan käytän, ostin kun oli halpaa ja nyt sille löytyy ihan oma tarkoituksensa. Kunhan taas selkä taipuu ei ole tekemisen puute.  Tämä istuminenkin on kyllä taistelua kipua vastaan.

Pelkkää valitusta. Ei, vaan toteaminen ja tiedostaminen omista voimavaroista ja vaikeuksista joita elämä yhä eteen kantaa. Olen sittenkin onnekas, vaikka muistikin pätkii, ja kipuja on siellä täällä kehossa minä kykenen liikkumaan, pitämään itsestäni huolta ja olemaan vielä jopa apunakin jossain.
Kiitos taivaan isälle kaikesta mitä minulla on ja mitä olen saanut syntymälahjana. Yritän pitää lahjaani arvossa ja muistaa kiittää kaikesta.
Elämä on suuri lahja jonka arvon usein unohtaa.

Väriä ja vivahteita

Kiteen leiripäivät kuluivat muun muonitusjoukon parissa.
Nyt oli leirin johto tehnyt keittiöhenkilöstölle ison helpotuksen, iltapalajakoja oli siirretty muiden hoidettaviksi. Iso apu edellisiin leireihin verrattuna, vaikka olihan Susiraja2017 pienempi kuin vaikkapa edellinen leiri Tervossa.

Onhan tähän kesään mahtunut monta vivahdetta.
On ostettu ja vaihdettu, myyty ei mitään, mutta lahjoitettu sitäkin enemmän.
Kakkos asunto  odottaa putkiremontoinnin jälkeen tekemättä jäänyttä pesu-ja suihkuhuoneen täydellistä remontointia, mutta aikataulu venyy urakoitsijan kiireisen aikataulun vuoksi, mutta ei haittaa, asua voi siitä huolimatta, kun korvaavia tiloja on käytössä.
Siellä on maalaamista, ei toki pakollista, vaan oman silmän mukaista haluan.

On mahtunut Kevinin rippijuhlat, tapaamisia niissä merkeissä ja muutenkin, lapsenlapsen tulevasta vauvasta ihan tietokin, että tyttöä odotellaan. Ihania uutisia jos ja kun olis mahdollisuus olla mukana lapsen elämässä enemmän kuin isomummona jossain. Niinkin on, mutta en halua tyrkyttää isomummoutta, aika tehköön tehtävänsä ja kasvattakoon katsomaan omilla silmillä ja kuulemaan omin korvin ilman saneluja ja suodatuksia asioita joita kukin katsoo omasta näkökulmasta.  Elämässä on todella vivahteita joissa särmiäkin on hiottava, muutoin kalleinkaan timantti ei loista.

Ristiäiset, niihin ei ollut kutsuttu joten en muistakin seikoista johtuen ottanut osaa. Onnea vanhemmille ja lapselle.
Nyt olisi paneuduttava tas kirjallisiin tehtäviin, valittava isosta pinosta ne merkittävimmät, puhuttelevimmat ja syvällistä sielukkuutta kuvastavat osiot. Ei ole helppoa, mutta kun työ tehty voi arvioida ja vielä kerran tehdä muutoksia.

Ei ole heltee hellineet, mutta nyt paistaa ja lämmittää tuo luojan luoma lämmönlähde. Parasta kesän antia saa lähtemällä luontoon ilman odotuksia.

Järviskän CV.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Olin se pyykkitäti ja keittiön täti

joka iltaisin riensi lohduttamaan itkevää lasta

Tanhuan kesäleirillä.

Jaksoin kuunnella ja kuulla puhumattomankin ikävän.

Seisoin tiskin takana palvelemassa ohikulkijoita

pienen hetken viipyviä

ja paikallisia matkahuoltoa tarvitsevia.

Olin monien kaveri, tuttu naama tiskin takaa.

Olin se äiti joka seisoi keskoskaapin vieressä

eikä saanut koskettaa omaa lasta.

Kotona lapsi joka vaelsi tuttipulloinensa

ja tykkäsi nukkua vanhempien vuoteessa.

Olin äiti joka valvo yöt ja kutoi villapaitoja

kun ei uskaltanut nukahtaa.

Olin se ruokalan Rouva,

Järvisen akka joka oli päivät ruokaloissa,

yöt siivosi linja-autoja

kun Ulla hoiti lapsia ja mies oli yöt kotona.

Tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Oli ystäviä ja tuttuja ympärillä.

Se Järvisen rouva joka siivosi ja siivosi

pesi ja puunasi vanhustenkin apuna

seurasi ja tarkkaili talon menoa ja sai siitä palkkaakin,

vaikka palkatta vanhoista huolta piti

ja kammarit siivosi.

Se Rouva johon kaikki luottivat

takaisin pyysivät kun pois lähti.

Palaavaksi halusivat moneen taloon

paikkojen putsaajaksi, rauhan rakentajaksi,

lasten kerhotädiksi kerrostaloon.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut.

Istuin varikolla ruokalassa miesten pöydissä

kuuntelin ronskia puheita

ja itse puhuin muiden mukana.

Kirosin liukkaita kelejä ja huonoja renkaita,

odotin hinuria ja palelin jäätyneissä autoissa,

tauoilla virkkasin pitsiverhoja ja pöytäliinoja,

illalla hoidin kiinteistöä, pihaa, katua, saunoja, porrashuoneita

aamuheräämisiä ja yön viimeisiä bussivuoroja.

Aviomiestä ennätti moikata vastaan tulevan bussin ikkunassa,

lapset olivat maailmalla mutta,

meillä oli samat työt ja toisemme.

Me tunsimme monia ja moni tunsi meidät.

Olin se Sommelon emäntä joka

ajoi bussia ja puuhaili omakotitalossa

seurusteli naapureiden kanssa

ja keräsi risut ystävien metsästä saunapuiksi.

Se josta tuli jalaton ja viraton,

joka määrättiin eläkkeelle kun ei jalat kanna

ja selkää ei leikata.

Olin se Lehtivaaran emäntä joka

konttasi ja kompuroi, kaatui ja nousi,

raivasi pusikot, hoiti nurmikot, ruusut ja vatukot,

kuin salaa kuntoutti ja kuntoutui

juoksi naapurin kielloista huolimatta

eikä mikään varjostanut elämää

yhteisiä eläkevuosiahan me.

Olen se jonka huomiset katosivat yhteen hetkeen.

Minä tunsin monia ja monet tunsivat minut,

mutta jäin yksin mustaan aukkoon joka yritti nielaista minut.

Olen se Järviskä joka huusi yksin ja

kahvilan kautta kulki huomisiin,

kylähullu eläkeläinen joka hyppäsi ulos tynnyristä

ja lopulta koko kylästä.

Olen se leski joka ei jaksanut kuunnella sääliä

enää sen kymmenen suruvuoden jälkeen,

vierailla kylillä kukaan ei kysy kuinka se kolari…

Olen se Järviskä jonka moni tunsi ja minä tunsin monia

naamatuttu samojen akkojen seurassa

kahvilan tiskin takana tai turuilla ja toreilla.

Olen se sama, mutta kaikki muu on muuttunut.

Minä tunsin monia,

mutta tunsiko kukaan minua?

Kuka olen ja kuka sinä olit.

Yöttömän yön kesää.

22 päivä toukokuuta oli 56: s hääpäivä jonka vietin yksin, kuten nämä 19 hääpäivää tätä  aiemmin. Unelmieni linna sortui 15.8.-97 kun jäin yksin jatkamaan sitä matkaa jonka olimme luvanneet jatkuvan... kunnes kuolema meidät erottaa.

Kun emme voi kuolinpäiväämme määrittää tulee se arvaamattomana ja jättää toisen yksin. Elämä ei sääli ketään.
Voin syvällä rintaäänellä, kokemukseni kautta sanoa ettei aina ole helppoa hyväksyä olevaa tilannetta, mutta kukaan ei korvaa menetystä. ... kunnes kuolema erottaa.

Iän karttuessa on tavallaan pakko miettiä oman elämänsä tulevia päiviä, kun aikajana vääjäämättä lähenee päätöspistettänsä.
Vuosia on yksi unelma kantanut minua lapsuuden muistoista kohti vanhuuteni kesää jossa muistot palaavat elämään. Yöttömät yöt, pohjoisen valo ja oikea kesä jossa kaikki kasvaa nopeasti... valo antaa voimaa kasveillekin, mikä ettei se olisi ihmisenkin eliksiiri jota olen vuosia kaivannut. Ikä ei saisi olla mittarina siihen mitä saa ja voi tehdä. En anna sen vaikuttaa omiin päätöksiini, teen unelmista totta, vaikka tiedänkin että se voi olla viimeisiä isoja päätöksiäni.
Tänä kesänä on  hyvä mahdollisuus olla siellä missä sieluni lepää valon sylissä. Kotisi on siellä missä sydämesi.