Metsään haluan mennä nyt...

Kuva on syyskuun pohjoisen matkalta, jostain Kolarin ja Kittilän välisen tien sivutien haarasta.

Rauhallinen ajomatka, tienvarsimaisemia katsellen, kiireetöntä kiirehtimistä pienelle lomalle, kun hyvää säätä oli ennusteissa muutamaksi päiväksi. Ei pitänyt ennuste ihan paikkaansa, mutta sää ei ole este luonnossa liikkumiselle.
Pueutuminen oli hieman vaikeaa, kun ei ollutkaan mukana ne kahisevat, veden pitävät tuulihousut. Naurettavat vaatteet, mutta ah, niin tarpeelliset kun sataa ja tuulee, kuten Ylläksellä nytkin. Maassa oli ruska alkamassa, puiden lehdet keltaisia, mutta ei komeaa lehtien punaa muissa kuin haapojen lehdissä ja joitain pieniä vaahteroita pihoissa ihailin ohi kulkiessani.

Eivät säät olleet suopeita, mutta nautinnnot joita etsin, myös löysin.
Hengitin tuulia Ylläksen rinteillä, haistelin havupuita metsässä ja tunsin kuinka suot hengittivät omaa maagista voimaansa.
Onko niillä pohjoisen karuilla, mutta kauniilla maisemilla jokin maaginen voima joka vetää ihmisiä puoleensa.
Eräät Lappi ryhmät internettisivustoilla ovat täynnä ihmisiä joille on selkeästi jokin ihme voima osunut kohdalle heti ensimmäisen lapin matkan kodalla.
Itse en edes tiedä milloin se minulle tapahtui, silloinko syyskesän retkellä, niinä päivinä joita vietimme Sotajoen varrella leiriytyneinä, suuressa teltassa, lapset, koira, puoliso ja isä. Se matka jo oli sellainen josta haaveilin vuosia ja lopulta sain mieheni innostumaan, isäni avustamana, kalareissulle Lappiin.
Minussa on jotain shamaaniverta, mistä lie tullut, mutta pysyvän sen haluan.

Lappi on minussa, vaikka minä en aina Lapissa.
Toinen kuva, aiemmalta reissultani, Ylläksen alarinteestä, majapaikkani lähisuolta.

On haikea mieli, siellä pohjoisessa on tänäänkin lunta, täällä lapin portilla ei ole...

Mietemielin marraskuussa.

  Marraskuun aamussa on pimeää, kun ei ole pakkasta ja kuun valaisemaa taivaankantta.
  Mittari näyttää + 2,1 astetta. Monien vuosien ajan pidin sääpäiväkirjaa, mutta muutoissa olen niitä viskannut paperinkeräykseen ja joskus harmittaa, kun ei ole vartailukohteita kunkin aamun lukemiin.
  Mielessä pyörii harmitus! Oikein luit, harmitus, koska siitä tuli pysyvä olotila kirjasen julkaisuasun vuoksi. Minun olisi vain ollut peruutettava koko julkaisu! Hävettää, en ole ikinä kirjoittanut runojani yhteen pötköön, nyt ne ovat sellaisia!
Ilmaiskirjoina menettelee, myyntiin niitä ei kehtaa edes ilmoittaa.
  Se siitä harmituksesta, se on ja pysyy, mutta toivon tämän äärettömän kiusallisen selkäkivun hellittävän edes viikoksi. Yöt menevät pelkäksi kyljen kääntämiseksi, kivuttoman asennon etsimiseksi ja kävelyä, kävelyä särkylääkkeen voimalla. Pirullinen vaiva joka on minua seurannut pian 50 vuotta oikein tosi  hankalana ajoittain ja vaiva ajoi työkyvyttömyyteen asti. Olinko olevinani niin tärkeä ihminen töissä etten ollut silloin sairaslomalla kun olisi pitänyt antaa selälle aikaa parantua vammoista ja vaivoista? Tiedä häntä.
Antaisin tämän vaivan pois, mutta ei ole ketään jota vihaisin niin paljon, että hänelle tämän luovuttaisin. Pirullista ja kiusallista, mutta ei parane lääkärille näyttämällä, eikä valittamalla.
  Toisaalta elämä on ihanaa. Saan olla ja elää vapaassa maassa, mennä ja tulla kaikista ovista, sanoa oman mielipiteeni ja kuunnella muita ihmisiä. Kovin vähäisiä ovat kontaktini edes naapureihin, mutta olenkin tällainen muut unohtava yksinäinen peikko, mieluummin takarivissä kuin kuvissa.
  Kun on kaikki mukavuudet ja lämmintä voin vajota omaan unelmieni maailmaan josta joku joskus sanoi, etten elä todellisuudessa, mutta hän kyllä tarkoitti sen loukatakseen minua, asetti minut hulluuden asteelle, ymmärtämättömäksi omasta tilastani. Se oli ja meni eikä lausunto tehnyt minusta hullumpaa kuin olin ja olen, olipahan yksi "pahanmielenpurkaus" josta on ohi eletty.
  Olenhan oman hulluuteni vanki ja se hulluus on puettu joissain yhteyksissä taiteellisuuden kaapuun. Tästä hulluudesta ei koskaan pääse eroon, enkä tottavie halua muuttaa minuuttani mihinkään normaaliuteen, eikä kai ole edes mittaria jolla normaali voidaan määritellä jonkin kaavan mukaan.
  Aikoinaan kun vatsahaavat vaivasivat ja Meilahden sairaalassa tehtiin tutkimusta jolla pyrittiin määrittelemään mikä syy johtaa vatsahaavojen syntymiseen. Kävin läpi lääkekokeiluja, sain ilmaislääkeet ja tarkkoja elämäntapa ohjeita, kävin Liisa Kelttikankaan vastaanotolla useampia kertoja ja hän kartoitti henkisiä voimavaroja, stressitilanteiden vaikutusta, kuvien katselussa arvioitiin kuinka positiivisena tai negatiivisena jonkin kuvan tai kuvion näin, siis paljon erilaisia henkiseen toimintaani liittyväätutkittiin ja hän totesi silloin, vuosi taisi olla 1970, ettei minulla ollut negatiivisia mielikuvia, ei kiireen vaikutusta, vaikka tukimukseen kutsuttiinkin usein yllättäin, jopa kesken töiden.  Se siitä, mutta sama mielikuvien maailma ympärilläni, kiireettömyys, koska pyrin valmistautumaan kaikkeen niin, ettei kiirettä tule. Ainoa vika jonka tunnustan on tuo joidenkin asioiden kohdalla tukleva ajatus, ettei kesken olevaa työtä pidä jättää käsistään. No, yksi harmitushan on ja sen kanssa nyt eletään ja odotellaan parempaa.

Teksteissä ja juurissa.

Vieläkin mietityttää.
Aikanaan tein tietokoneella saamani ohjeen mukaan kirjan tekstin taiton ja sivutukset, mutta kun silmissä oli ainainen särky ja sahalaitakuviot, homma jäi asteelle josta olisi pitänyt teksti saada painoon. Silloin kynnys oli sittenkin liian korkea!
Poistin koko ladonnan, jätinpä onneksi tekstit joita olin koonnut ruutulehtiöistäkin melkoisen sivumäärän.

Nyt rohkeus on kasvanut ja tuntuu ettei ole mitään väliä millaisena muut tekstin näkevät, minulle asiat ovat juuri sillä hetkellä kun olen ne kirjoittanut, näyttäneet sellaisilta kuin teksti sanoo. Aloitan uudelleen ja vien asian loppuun.

Nyt täällä "kakkoskodissa" on lämmintä ja rauhallista. Ulkona tuuli ujeltaa ja sade piiskaa ikkunoita. Melkoinen rummutus käy ikkunapeltien pinnalla ja ilmanvaihtokanavissakin ujeltaa ajoittain. Täällä olisin ja tekisin tuon homman yhtä päätä, niskat ja hartiat kyllä kangistuvat koneella, mutta eilen aloitin hierontasession joka jatkuu, mutta, kun asuntoautossa on vedet ja se on kaukana täältä. Pakko on mennä tyhjentämään säiliöt kun nyt ainakaan ei ole käytölle tarvetta ja ulkona kaikki jäätyy, kunhan pakkaset taas aloittavat jäätävän työnsä.
Parempi ajoissa kuin myöhässä sekin on tehtävä, vedet pois, luukut kiinni ja jos mahdollista jokin talvisuojakin, jos läheltä löytyy.

Kun noita juuriani olen aina miettinyt, missä mahtaa olla alkusiemen josta olen lähtenyt ammoisina aikoina, niin yhä enmmän olen sitä mieltä, ettei se ole, kuten eräs isäntä kerran omista juuristaan kertoi, siellä Saharan hiekassa josta hän sanoi siemensä kulkeutuneen linnun vatsassa. Senkin tarinan kirjoitin kymmeniä vuosia sitten, mutta se tarina on kadonnut.

Heräisköhän se henkiin, se tarina ja se siemen, jos nostaisin sen tähän näppäimistölle ja kaivaisin esiin?

Utua maisemassa

Utua maisemassa.
Aikaiseen aamuun heräsin, vaikka illalla kävin tanssimassa ja valvoin kotiin tultuani aamun tunneille. Aurinko paistoi vielä tunti sitten. Kultasi vimeisiä lehdessä olevia keltaisia koivuja, teki niistä komeitapatsaita tyyneen aamuun.

Lähi lahdella joutsenet huusivat koko aamuna, sumuko tukki niiden suut, vai joko lähtivät kohti uusia uimapaikkoja matkan varrella. Tuolla ne eilenkin vain kelluivat ja nukkuivat aalloilla. Keräsivät voimia pitkää muuttomatkaa varten.
Ovat ne kauniita lintuja, mutta laulu ei niitä viihdyttävimpiä ääniä.

On tässä ollut muutama viikko sellaista mielenmuutosten ja arvioiden tekemisten aikaa ettei pahemmasta väliä.
Nyt on kuitenkin päätös tehty, sopimukset allekirjoitettu, teokset tilattu ja nyt sitten odotellaan , ei myyntiä, vaan sitä, kuinka ystävät suhtautuvat surutilityksiin ja mielen myllerryksiin joita tekstit käsittelevät. Olen saanut kyllä kannustusta siitä, että joku surunsa kanssa kamppaileva voisi löytää runoistani jotain samaa omista ajatuksistansa.  Vielä ovat ne suruaforismit odottamassa, niiden kohtalo on seuraavan päätöksen ja valinnan takana.
Eipä fb sivujen ulopuolella olevat ystävät ja tuttavat edes tiedä koko hankkeesta.
Eikä noita ystäviä niin suurta määrää ole matkan varrella mukaan jäänyt, että edes kannattaisi ajatella markkinointia. Rahaa en ole ajatellut tässä hankkeessa alkuunkaan.

Se siitä, teetti vain yhden viikonlopun matkan sinne toiseen kotiin, vaikka en tiedä mikä ja missä on kotini, kun en ole juuria saanut minkään paikkakunnan multaan juurtumaan. Istuttanut olen elämäni aikana monta pensasta, toiset on joku repinyt pois juurineen, jotkut eivät tykänneet uudesta paikasta, ja jotkut kasvavat täydessä kukoistuksessaan kuin juuri siihen paikkaan olisivat halunneetkin.

Tänään on rauhoittumisen aika, kahvia ja radio auki. Ilta tuo omat kuvionsa.

Syksyn tunnelmia.

  Tunnelmallista hämärää, sumua kattojen ja maiseman yllä, meri katoaa harmauden joukkoon ja sinne olisi hyvä murheissaan sukeltaa.
   Kyllä ne murheen mustat muistot tahtovat syksyisinä päivinä mieleen nousta, vaikka kuinka yrittäisi muokata ajatuksia näkemään se hyvä mikä aina kuitenkin on ihan lähellä, jos sen kaikessa kiireessään huomaisi ja kiinnittäisi ajatuksensa näkemään ja kokemaan sitä mikä tapahtuu tässä ja nyt. Menneissä vesissä vellominen ei ainakaan mieltä puhdista.
   Kävin eilen läpi kuva-arkistoja ja yllätyinpä useaan kertaan. Löysin kuvia joista en mitään muistanut, mutta vierähti hetki jos toinenkin kun useimpaan kuvaan liittyvät muistot tulvivat mieleen. Meillä ei ollut omaa kameraa vuosikymmeniin ja niin ovat kuvat ottamatta, ei ole lapsistakaan monta kuvaa, ellei joku niitä ottanut, koulukuvia lukuunottamatta. Eivät ole koskaan kysyneet miksi ei ole kuvia, ja vastaus olisi, kameraan ei ollut varaa, mutta eipä ollut velkojakaan! Asumistukia emme ikinä ole edes anoneet, tuskin olisin kehdannut niitä edes ottaa, omillaan piti tulla toimeen ja auttaa vielä muitakin. Anoppilaan menessämme mieheni kiirehti usein maksamaan mummon kauppalaskun tuttuun kauppaan ja tietenkin ruoka oli se mitä ostettiin, muita tuliaisia ei koskaan tullut mieleenkään hankkia. Paitsi, kerran ostin mummolle verhokankaat kammarin ikkunaan, kapeat, lyhyet verhot ja niillä oli ikkunat puettu.
   Että sellaista aikaa elettiin ja tulevaisuudelta odotettiin parempaa.
   Tuliko sitä parempaa, tuli ja ei, loppujen lopuksi kaiken tarpeellisen kun on saanut, ei voi valittaa. Nälkäisenä ei sentään tarvinnut mennä nukkumaan, mutta ei silloin menty kaupasta ostamaan eineksiä ja pizzoja, ei niitä ollut, eikä niitä nykyisinkään tarvittaisi. Kuolisivat pizzan tekijät nälkään jos elantonsa minun ostoista riippuisi. Eikä Saarioisten äidit tee minulle ruokaa, ei, ei edes maksalaatikkoa, se on liian makeaa, siirappista ja löllöä, uskallan arvostella, sehän on sentään luvallista. Atrian, rusinallisen maksalaatikon ostan kun kaupassa näen ja sen syön mielihalulla.
    Kaikkea tässä tulee mieleen, syksyn satoa mielen pohjukoilla, kun ne valokuvatkin osuivat silmiin tietokoneen sisuksista ja nettikuvina joita olen siirtänyt parempaan talteen, talteen josta ne pulpahtavat esiin odottamatta ja niistä mitään muistamatta. Hyvä kun niinkin. Ei olisi muisteltavaa, ellei olisi elänyt kaikkien muutosten ja uudistusten mukana ja saanut edes nettiin niitä talteen, vaikka, uskon että paperiversioina ovat albumeissa joita ei kukaan koskaan katso.
   Elämä on armollinen ja ankara. Kullekin ansionsa mukaan, sanotaan, mutta olemmeko me ansainneet kaikkia niitä huonoja asioita joita elämä eteemme tuo, tai ansainneet kaikkea sitä hyvää joka meille annetaan. Hyvää on se, että meillä on vapaus mennä luontoon, kävellä poluilla ja pitkospuilla, on järviä vesillä liikkumiseen ja paljon sellaista josta ei mitään tarvitse maksaa. Ilmaisia illallisia ei ole, mutta ilmaisia harrastusmahdollisuuksia on kaikkien ulottuvilla. Olisipa ikä kaksikymmentä, tai hiukan yli, en näin laiskan kankea olisi, paitsi, jos se lapsuuden ja nuoruuden unelma, joka jäi täyttymättä, täyttyisi siinä uudessa nuoruudessa. Silloin istuisin kirjoittamassa yötkin läpeensä, nyt eivät enää silmät kestä ja tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minä ajattelen, ei kannata kirjata ajatuksia paperille... ei kannata, mutta kirjoitan, enkä sillä mitään hanki, moni ystäväkin on kaikonnut, kun en muista pitää yhteyttä, vaikka, enhän minä elä mielikuvamaailmassa, minä elän mielenmaailmassa, jonka uskon vastaavan minua ja maailmankuvaani. Mielen maailma, mielikuva maailma... on niillä selkeä ero.
   Tänään kävin vain roskalaatikolla ja ajoin muutaman kilometrin autolla, kun sain vieraan juuri kun olin valmistautumassa lenkille lähtöön. Jääköön väliin luontoretki, kun tässä koneellakin nyt meni melkoinen hetki!
Havaitsin televisiosta kuinka nuori kirjailija kirjoitti läppärillä tekstiä ja oli muokannut näytöllä tekstin isommaksi kuin minä konsanaan. Nyt on minullakin teksti suurta, oikein suuri fontti joka näkyy ja se silmien tarkennus, tiiraus mikä fontti se oli, on helppoa kuin heinän luonti.
   Nyt kun tämä näkyy, ei malttaisi lopettaa, mutta niiden kuvien äärelle jälleen, uusia muistoja etsimään.

Ääripäät.

  Yhden projektin päättyminen ei tarkoita uuden alkamista, vaan putoamista tyhjään huomiseen josta puuttuu tavoite.
  Minulla on sata rautaa tulessa, mutta alasimelta ei löydy valmista.
  Olen tyhjä eteinen elämäni huoneisiin. Tuo ajatukseni on pyörinyt kaikesta tekemisestä ja suunnitelmista huolimatta pyörinyt päässä kuin tuuletin katossa. Ei pysähdy, ellei katkaisijaa käännetä nolla asentoon, mutta mistä se katkaisin taas löytyisi. Mielessä on joku kummallinen kiire päästä perille, mutta ei ennätä edes aloittaa matkaa. Ristiriita jonka en toivoisi olevan jatkuvaa painiskelua nykyisestä minuudestani, vaikka olenkin yhä hukassa eilisessä metsässä, eilisten taisteluiden jälkimainingeissa. Vertauskuvallisessa eilisessä, juoksemassa huomiseen.
  Jokaiseen aamuun ei nouse aurinko, jokaisen illan taivaalla ei ole tähtiä, mutta ne ovat minun päiviäni, minun elämääni jossa varjoillakin on oma tärkeä merkityksensä.
  Liikuin eilen ihan oudossa metsässä. Osuin siellä merkilliseen, sammaloituneeseen, kivistä tehtyyn ympyrään jonka keskellä oli muutama kivi.
Vieressä kaukaisena aikana tehtyä kiviaitaa joka sekin sammaloitunut.
Olen kuullut ja lukenut muinaisista uhripaikoista, metsäkirkoista, käräjäkivistä jne. ja luulenpa tuon muodostelman olevan joku niistä. Ei ollut kunnon kameraa mukana ja puhelinkuvaa niin laajasta muodostelmasta ei saanut. Aion ottaa selvää mitä paikasta tiedetään, joku tuntee tarinan kunhan löydän sen. Lähden tutkimaan seudun historiaa kirjallisuudesta, siellähän ovat kansan tarinatkin ja
niiden pohjalle on monen seudun historia kirjoitettu.
  Nykyisin puhutaan " hiilijalanjäljestä " jonka jätämme.
  Jääkö meistä, tästä sukupolvesta mitään muuta jälkeä kuin saasteet ja ihmisten maailman laajuinen hätä. Ne komeat kivikirkot rakennettiin ennen meitä.
  Viime viikon erakkomaiset päivät, yksin laajan luonnon keskellä tuijottamassa sumun peittämiä vaarojen lakia, kiipeämässä rinteessä, laskeutumassa alas ja ihailemassa kaukana sinisenä siintävää vaaraa auringon loisteessa. Niissä elin sisäistä riemua joka heräsi kuin hyvin nukutun jälkeinen aamu, kirkkaana ja elämän riemua kokien. En kaipaa olutpubeja, en rauhattomia baareja, enkä tunne oloani kotoisaksi hälisevissä joukoissa. Metsälammen ranta ja vaaran laki, kaksi ääripäätä minussa.
   Yhä tässä pohdiskelen, kuka minä olen?













 

Maaseutumatkailua.

Miksi en ole muuttanut tänne jo vuosia sitten?
Päivä meni kulkiessa maaseutumatkailijana, eikä hukkaan kulunut päivä.
Näin taas sellaista mitä en ole ennen käynyt katsomassa, keskustelin ihanien ihmisten kanssa ja söin kesän parasta marjapiirakkaa Museokahvilassa.

Pari viikkoa olen oikeastaan tuijottanut tietokoneen näyttöä, sen mitä silmillä on nähnyt, pakko on tauottaa hommia joissa pitää nähdä. Kuvien arkistointi ja tarkastelu onnistuu paremmin, ne kun voi ottaa koko näytölle ja siinä ne näkee, virheineen,  naamassakin kaikki juonteet kuin ojia, mutta ei kaikkien naamassa, onneksi vain omassa.

Nyt pitäisi siirtää tärkeimmät CD;lle ja tyhjentää koneelta turhat kopiot joita tuo Picasa työntää tahtomatta, joistakin kuvista oli koneella jopa viisi kopiota, vaikka alkuperäinenkin oli poistettu. Säilyy, säilyy, vaikka pois heittää.
Yksi tärkeä juttukin, auto pitää katsastaa. Aikaa olis 21 päivään asti, mutta kun en tiedä minne tästä lomailemaan lähtisi, jonnekin korpeen, niin on paras hoitaa juttu pois heti huomenissa ettei jää velvollisuus hoitamatta.
Nyt alkaa jo tuntumaan tämä historian käsittely ihan puun veistämiseltä. Ei synny kirvesvartta, mutta lastuja on pirtti täynnä.

On tuo yksi harrastus vielä takataskussa, kun löysin tänään kangastusseja erikoisliikkeestä. Se oli todella rentouttavaa hommaa aikoinaan, kun piirsin kankaalle kukkia ja tein Vierskirjoja. Jos taas... kun nyt käyn kangaskaupassakin, aloittaisin "taiteentekemisen" jota voi tehdä vaikka polven päällä. Aikoinaan tein niitä piirustuksia bussin penkillä, ajotauoilla. Hyvää piti tehdä, mutta priimaa pukkasi. Eikä haise omakehu.

Kukkien virkkaaminen on sivutyö, mutta sekin vaatii tarkkaa katsomista, joten lepo siitäkin ja silmäilemään avarampia näkymiä.