Perämeren kuohuja eräällä laivaristeilyllä.
Kun pienen moottoriveneen potkuri jättää kuohuvan kulkuväylän jälkeensä, sitä jää katsomaan lumoutuneena, valkoisen vaahdon ja vesipisaroiden tanssina.
Ihmisen elämässä on hetkiä jotka ovat kuin vaahtoava meri joka hetken kuluttua laantuu ja kuohut katoavat, pienet aallot hetken heijastavat mennyttä myrskyä kunnes aurinko tekee sillan tyyneen veteen.
En ole koskaan elänyt meren rannalla, vaikka usein olen aikaani merellä ja sen rannoilla viettänytkin. Vesi ei ole elementti jota ensiksi ympäristössäni kaipaan, mutta nautin suunnattomasti merestäkin, vaikka viihdyn kuivalla maalla, metsän keskellä ja viljavainioiden äärellä. Järven rannat, silloin kun ne ovat kaukana asutuksesta, ovat niitä keitaita joissa mieli rauhoittuu. Ei tarvitse kuin katsoa sinistä vettä, hiljalleen rantaa kohti lipuja laineita ja valon tanssimista niiden harteilla, se on hetki joka poistaa mielestä kaikki muut ajatukset. Mieli lepää aivan kuin pienen puron solinaa kunnellessa.
Haaveissa on tänä kesänä ajaa tuonne Jäämeren rantaan, kallioluodoille kuuntelemaan merta ja lintujen liitelyä kaiken yllä, tuulen kantaessa niiden kaarteluja korkealla veden yllä ja kallioiden kielekkeillä. Jospa se tässä kesän mittaan toteutuisikin, mikä tietää mitä päähäni saan.
Nyt muistikuvina ja kuvina albumeissa monen monet vaahtopäät, tyyni meri ja auringon sillat. Hienoja hetkiä ja täynnä onnea siitä, että kaiken saa nähdä ja kokea aidosti omin silmin.
