Politiikkaa ja maanjäristyksiä.

  Toukokuun aamu ja miinus asteita mittarissa.
  Pitää sitä, pitää tätä, sanovat kaikki. Miksi pitää jos ei taho, onko kaiken pakko olla aina valmiina?
Nyt tahon tietää mikä mato minulla on, veto pois kuin vanhasta käpykellosta joka ei kukkunut koskaan minun seinälläni. Seinäkello raksuttaa ja mittaa minuutteja, olen herännyt, mutta en ole hereillä sillä tavalla kuin tahtoisin. Se vain on niin.

  Politiikka valtaa otsikoita, hallitusneuvotteluissa odotetaan tuloksia, kysymyksiin vastauksia, mutta se on oikeastraan ihan yhden tekevää minun kannaltani, En voi vaikuttaa päätöksiin, mutta seuraavat neljä vuotta on tyydyttävä tämän valitun eduskunnan päätöksiin, ellei sitten uusia vaaleja ennen sitä, Voihan se kestää uuden hallituksen kokoaminen, epäonnistuakkin.
   Politiikka ei ole ainut asia joka tässä kevään korvalla on ihmisten huulilla.
  Väkivalta, henkirikokset, suuret luonnon katastrofit ja pakolaisten pelastaminen merestä ovat ihan joka aamun uutisissa. Miksi kaikki on kääntynyt ihmistä vastaan? Maanjäristykset koettelevat juuri siellä, missä rakennuskanataa ei ole rakennettu järistyksiä kestämään. Katsoin netissä liikkuvan videon jossa ihmiset juoksivat pakoon kaduille sortuvia rakennuksia. Jäljelle jäi vain kasa tiiliä ja laastia. Missään ei näy vahvaa betonia,ei rautoja, ei mitään mikä olisi suojannut ihmisiä kodeissaan. Talot kaatuvat kuin korttitalot. Jos nyt ne vanhat ihmiset joita olen joskus kuunnellut, olisivat kaiken näkemässä, he sanoisivat, että kaikki on kerrottu Raamatussa jo tuhansia vuosia sitten. Nyt tapahtuu vain se mitä on ennustettu, koska ihmiskunta ei ole seurannut Jumalaansa.
  Miksi Jumala on niin ankara tuolla kehitysmaissa, että antaa ihmisten kärsiä nälkää ja janoa, kitua tautien kourissa ja pelätä aseita? Vai onko koko maailman tapahtumat samaa sotaa Vanhan testamentin veljes riitojen jälkeen, päättymätöntä rotujen ja kansojen taistelua joka on kerrottu jo ammoisina aikoina. Tahtoisin tuntea sen Jumalan joka rakastaa kaikkia ihmisiä.
  Milloin kansat ovat veljiä keskenään?
  Tuleeko sitä aikaa jolloin kenenkään ei tarvitse paeta kodeistaan, ei itkeä sortuneen kodin raunioilla odottaen pelastajia, eikä suojautua aseilta. Milloin me teemme jotain niiden hyväksi joilla ei ole mitään?
  Kuinka kauan meidän pitää katsoa riutuneita, nälkiintyneen ja peloissaan olevan lapsen kasvoja?
  Milloin meidän omat vaatimuksemme ovat täyttyneet ja meillä on aikaa katsoa sinne missä hätä ja puute on todella olemassa, ei vain tulossa?