Ikävää ja irrallista.

Olisihan se kiva kuulua johonkin.
Nyt olen kuin yksinäinen joutsen joskus vuosikymmeniä sitten Aulangolla. Se uiskenteli välittämättä mitään meistä ohikulkijoista, ystäväni ja sen aikainen koulukaverini yritti kuvata kaunista lintua, mutta se loittoni pienen kameran linssin ulottumattomiin.
Onhan tämä joskus hyvin yksinäistäkin, vaikka pää osin rakastankin yksin eloa ja oloa. Kun haluaa elämää ympärille, silloin pääsee lähtemään ja valitsemaan paikan josta viihdykettä etsii. Mitään nitrodiskoja en viihtymispaikakseni kyllä valitsisi.
Nyt täällä uudessa ympäristössä on kyllä toimintaa monen sorttista tässä lähistöllä, mutta en kuulu joukkoon, olen ulkopuolinen, en kantaväestöä. Ei ole helppoa heittäytyä " kaveriksi " missään eikä koskaan, mutta kovin irrallista on vielä tähän astinen elämäni täällä ollut. Hyvän päivän toivotuksin, ei edes lenkkikaveria ole osunut montakaan kertaa samoille poluille.
Eipä siellä toisessakaan ympäristössä, yksin sielläkin lenkille on mentävä.

Ihan pelästyin tänään ajatuksiani, minulla ei ole enää pikkuveljeä. Piti itkukin tirauttaa samalla kun mielikuvissa  kiiti monia muistoja.
Tuli mieleen kuinka äiti usein tuumiskeli; " Mitähän sitä tekis puoliseksi?"
" Mitähän sitä laittas taas elukoitten etteen kun pakkanen pani vilijan, omia jauhoja ei oo."
Siinä tuli sitten mieleen pikkuveli, aina pahan teossa kun silmä vältti. Kiipesi ja putosi, juoksi ja kaatui, tai teki siskoille kiusaa. Ihana kiharapää jolle olin aina kateellinen luonnonkiharasta tukasta.
Kun kuuluu perheeseen, kun on siskoja ja veljiä, jopa isovanhemmatkin elämässä mukana, tuntee olevansa osa jotain kokonaista.
Kun ei ole perhettä ympärillä tuntuu kuin olisi lehden irtonumero joka heitetään kädestä sivuun ja unohdetaan. Sellainen tunne joskus ahdistaa, tuntee kuinka yksin on, vaikka ei tunne yksinäisyyttä pelottavana peikkona. On vain irti kaikesta tärkeästä, irti perheyhteisöstä joka oli ja on, mutta jota ei ole.

Kuulin tänään ikäviäkin uutisia. Tuttu henkilö, sairastanut jonkin aikaa, on sairaalassa eikä ilmeisesti ole enää toivoa kotiin menosta. Voimat ovat loppuneet. Toivon hänelle henkisiä voimia kun keho on pettänyt. Niin tämä elämä kulkee meillä kaikilla kohti pääteasemaa, aikaa ja tapaa jolla sinne saavumme, emme onneksi tiedä. Elämän viiva on lyhyt tai pitkä, itse emme sitä voi mitata.
Tästä tiedostako se johtui tämä minun irrallisuuden tunteeni? en tiedä, mutta siivoaminen oli niin muissa ajatuksissa tehtyä touhua etten muistanut keittiön lattiaa pestä, ajattelin ihan muita asioita ja muistelin menneitä rakkaita.
Ikävä sitä pikkuveljeäkin, oikeastaan se on kaipaus, uusia muistoja hänen kanssaan ei enää synny, mutta onhan niitä, naurattaa ja itkettää...
Kuka sitten kaivannee aikanaan minun muistojani?

Kaurapuuro ja liutusloota.

Yhdenhengen talous.
Tämän en olisi koskaan olevan oma tilanteeni, yksin aamukahvilla, yksin ruokapöydässä, yksin... ilman elävän olennon ääniä kodissani.
Kun se nyt on pysyvä olotila,  osin omasta tahdostanikin, mutta ei ole johtunut omasta tahdosta alun alkaen, tähän tilanteeseen on parempi sopeutua miettimättä sen kummemmin miksi ja miten elämä jatkuu.

Otin kattilakaapista 2 litran kattilan, kaadoin siihen kylmää vettä ja asetin liedelle. Veden kiehuessa hiutaleet ja suolaa joukkoon, kattila levyllä hautumassa ja keittiössä olikin pian houkutteleva puuron tuoksu. Pieni nokare puuroa isossa kattilassa!
Sitä katsoessani taas mielikuvat veivät kauas  1960 luvulle ja Mäntsälään, meidän pieneen kotiimme, vinttikammari ja keittiö. Sen ajan mukaan työ toi asunnon, koska silloin muutettiin työn perässä, eikä odoteltu työn tulevan naapuriin tarjolle.
Ensimmäinen lapsemme, vaaleatukkainen kiharapää kulki tuttipullo kainalossa, oli aina menossa tai tulossa. Toinen lapsemme syntyi siinä asunnossa, keskosena jonka ensimmäiset vuodet eivät olleet vain tavallisten lastentautien läpi käymistä, vaan pitkiä sairaalajaksoja, useita leikkauksia ja toivottomuutta lopullisesta parantumisesta. Kiitos korkeimmalle, niistäkin ajoista selvittiin ja hoitojen tuloksena saatiin terve, lääkäreitä ja piikkejä pelkäävä lapsi, melkein armeija aikoihinsa asti jotain oli ajoittain hoidettava niiden syntymästä asti olleiden vaivojen osalta.

Perhe on hajonnut, kuten lasten aikuistuttua tapahtuu, lapset itsenäistyvät ennemmin tai myöhemmin.
Silloin ennen. Useinkin tulee noin sanottua. Usein niihin sanoihin sisältyy jokin tärkeä ajatus, tai muistikuva, kuten  minulle tämän aamun puurokattilan kannen nostettuani. Puuron tuoksu.
Ei niihin aikoihin ollut varaa ostella herkkuja ja leikkeleitä aamupalalle. Puuro syötiin voisilmän ja maidon kanssa, eikä sitä keitetty tilkaan vettä, vaan oikein reilusti, koska mieheni lähti töihin, eikä ollut tietoa mihin aikaan on taas lautaselta ruokaa lusikoimassa. Eväät toki ja termospullossa kahvia, mutta pitkät päivät, pitkiä työmatkoja ja sorakuopalla ei ollut "lihiskiskaa, eikä apsista mitään tiedetty".
Meillä keitettiin usein kaurapuuroa! Mieheni sanoikin usein, että parasta ruokaa läskisoosin jälkeen! Läskisoosi tai liutuslaatikko olivat lauantairuokaa, perinne mieheni äidiltä. Niillä lähti nälkä ja niitä mieheni aina halusi mukaan ison vuoallisen kun lähtivät Härkösen mökille viikon kalareissulle. Liutuslootaa, perunaa ja sianlihaa mausteiden kanssa uuniin. 
Kun puuron tuoksu toi muistot, tuli liutuslootasta nälkä.

Metsään haluan mennä nyt...

Kuva on syyskuun pohjoisen matkalta, jostain Kolarin ja Kittilän välisen tien sivutien haarasta.

Rauhallinen ajomatka, tienvarsimaisemia katsellen, kiireetöntä kiirehtimistä pienelle lomalle, kun hyvää säätä oli ennusteissa muutamaksi päiväksi. Ei pitänyt ennuste ihan paikkaansa, mutta sää ei ole este luonnossa liikkumiselle.
Pueutuminen oli hieman vaikeaa, kun ei ollutkaan mukana ne kahisevat, veden pitävät tuulihousut. Naurettavat vaatteet, mutta ah, niin tarpeelliset kun sataa ja tuulee, kuten Ylläksellä nytkin. Maassa oli ruska alkamassa, puiden lehdet keltaisia, mutta ei komeaa lehtien punaa muissa kuin haapojen lehdissä ja joitain pieniä vaahteroita pihoissa ihailin ohi kulkiessani.

Eivät säät olleet suopeita, mutta nautinnnot joita etsin, myös löysin.
Hengitin tuulia Ylläksen rinteillä, haistelin havupuita metsässä ja tunsin kuinka suot hengittivät omaa maagista voimaansa.
Onko niillä pohjoisen karuilla, mutta kauniilla maisemilla jokin maaginen voima joka vetää ihmisiä puoleensa.
Eräät Lappi ryhmät internettisivustoilla ovat täynnä ihmisiä joille on selkeästi jokin ihme voima osunut kohdalle heti ensimmäisen lapin matkan kodalla.
Itse en edes tiedä milloin se minulle tapahtui, silloinko syyskesän retkellä, niinä päivinä joita vietimme Sotajoen varrella leiriytyneinä, suuressa teltassa, lapset, koira, puoliso ja isä. Se matka jo oli sellainen josta haaveilin vuosia ja lopulta sain mieheni innostumaan, isäni avustamana, kalareissulle Lappiin.
Minussa on jotain shamaaniverta, mistä lie tullut, mutta pysyvän sen haluan.

Lappi on minussa, vaikka minä en aina Lapissa.
Toinen kuva, aiemmalta reissultani, Ylläksen alarinteestä, majapaikkani lähisuolta.

On haikea mieli, siellä pohjoisessa on tänäänkin lunta, täällä lapin portilla ei ole...

Mietemielin marraskuussa.

  Marraskuun aamussa on pimeää, kun ei ole pakkasta ja kuun valaisemaa taivaankantta.
  Mittari näyttää + 2,1 astetta. Monien vuosien ajan pidin sääpäiväkirjaa, mutta muutoissa olen niitä viskannut paperinkeräykseen ja joskus harmittaa, kun ei ole vartailukohteita kunkin aamun lukemiin.
  Mielessä pyörii harmitus! Oikein luit, harmitus, koska siitä tuli pysyvä olotila kirjasen julkaisuasun vuoksi. Minun olisi vain ollut peruutettava koko julkaisu! Hävettää, en ole ikinä kirjoittanut runojani yhteen pötköön, nyt ne ovat sellaisia!
Ilmaiskirjoina menettelee, myyntiin niitä ei kehtaa edes ilmoittaa.
  Se siitä harmituksesta, se on ja pysyy, mutta toivon tämän äärettömän kiusallisen selkäkivun hellittävän edes viikoksi. Yöt menevät pelkäksi kyljen kääntämiseksi, kivuttoman asennon etsimiseksi ja kävelyä, kävelyä särkylääkkeen voimalla. Pirullinen vaiva joka on minua seurannut pian 50 vuotta oikein tosi  hankalana ajoittain ja vaiva ajoi työkyvyttömyyteen asti. Olinko olevinani niin tärkeä ihminen töissä etten ollut silloin sairaslomalla kun olisi pitänyt antaa selälle aikaa parantua vammoista ja vaivoista? Tiedä häntä.
Antaisin tämän vaivan pois, mutta ei ole ketään jota vihaisin niin paljon, että hänelle tämän luovuttaisin. Pirullista ja kiusallista, mutta ei parane lääkärille näyttämällä, eikä valittamalla.
  Toisaalta elämä on ihanaa. Saan olla ja elää vapaassa maassa, mennä ja tulla kaikista ovista, sanoa oman mielipiteeni ja kuunnella muita ihmisiä. Kovin vähäisiä ovat kontaktini edes naapureihin, mutta olenkin tällainen muut unohtava yksinäinen peikko, mieluummin takarivissä kuin kuvissa.
  Kun on kaikki mukavuudet ja lämmintä voin vajota omaan unelmieni maailmaan josta joku joskus sanoi, etten elä todellisuudessa, mutta hän kyllä tarkoitti sen loukatakseen minua, asetti minut hulluuden asteelle, ymmärtämättömäksi omasta tilastani. Se oli ja meni eikä lausunto tehnyt minusta hullumpaa kuin olin ja olen, olipahan yksi "pahanmielenpurkaus" josta on ohi eletty.
  Olenhan oman hulluuteni vanki ja se hulluus on puettu joissain yhteyksissä taiteellisuuden kaapuun. Tästä hulluudesta ei koskaan pääse eroon, enkä tottavie halua muuttaa minuuttani mihinkään normaaliuteen, eikä kai ole edes mittaria jolla normaali voidaan määritellä jonkin kaavan mukaan.
  Aikoinaan kun vatsahaavat vaivasivat ja Meilahden sairaalassa tehtiin tutkimusta jolla pyrittiin määrittelemään mikä syy johtaa vatsahaavojen syntymiseen. Kävin läpi lääkekokeiluja, sain ilmaislääkeet ja tarkkoja elämäntapa ohjeita, kävin Liisa Kelttikankaan vastaanotolla useampia kertoja ja hän kartoitti henkisiä voimavaroja, stressitilanteiden vaikutusta, kuvien katselussa arvioitiin kuinka positiivisena tai negatiivisena jonkin kuvan tai kuvion näin, siis paljon erilaisia henkiseen toimintaani liittyväätutkittiin ja hän totesi silloin, vuosi taisi olla 1970, ettei minulla ollut negatiivisia mielikuvia, ei kiireen vaikutusta, vaikka tukimukseen kutsuttiinkin usein yllättäin, jopa kesken töiden.  Se siitä, mutta sama mielikuvien maailma ympärilläni, kiireettömyys, koska pyrin valmistautumaan kaikkeen niin, ettei kiirettä tule. Ainoa vika jonka tunnustan on tuo joidenkin asioiden kohdalla tukleva ajatus, ettei kesken olevaa työtä pidä jättää käsistään. No, yksi harmitushan on ja sen kanssa nyt eletään ja odotellaan parempaa.

Teksteissä ja juurissa.

Vieläkin mietityttää.
Aikanaan tein tietokoneella saamani ohjeen mukaan kirjan tekstin taiton ja sivutukset, mutta kun silmissä oli ainainen särky ja sahalaitakuviot, homma jäi asteelle josta olisi pitänyt teksti saada painoon. Silloin kynnys oli sittenkin liian korkea!
Poistin koko ladonnan, jätinpä onneksi tekstit joita olin koonnut ruutulehtiöistäkin melkoisen sivumäärän.

Nyt rohkeus on kasvanut ja tuntuu ettei ole mitään väliä millaisena muut tekstin näkevät, minulle asiat ovat juuri sillä hetkellä kun olen ne kirjoittanut, näyttäneet sellaisilta kuin teksti sanoo. Aloitan uudelleen ja vien asian loppuun.

Nyt täällä "kakkoskodissa" on lämmintä ja rauhallista. Ulkona tuuli ujeltaa ja sade piiskaa ikkunoita. Melkoinen rummutus käy ikkunapeltien pinnalla ja ilmanvaihtokanavissakin ujeltaa ajoittain. Täällä olisin ja tekisin tuon homman yhtä päätä, niskat ja hartiat kyllä kangistuvat koneella, mutta eilen aloitin hierontasession joka jatkuu, mutta, kun asuntoautossa on vedet ja se on kaukana täältä. Pakko on mennä tyhjentämään säiliöt kun nyt ainakaan ei ole käytölle tarvetta ja ulkona kaikki jäätyy, kunhan pakkaset taas aloittavat jäätävän työnsä.
Parempi ajoissa kuin myöhässä sekin on tehtävä, vedet pois, luukut kiinni ja jos mahdollista jokin talvisuojakin, jos läheltä löytyy.

Kun noita juuriani olen aina miettinyt, missä mahtaa olla alkusiemen josta olen lähtenyt ammoisina aikoina, niin yhä enmmän olen sitä mieltä, ettei se ole, kuten eräs isäntä kerran omista juuristaan kertoi, siellä Saharan hiekassa josta hän sanoi siemensä kulkeutuneen linnun vatsassa. Senkin tarinan kirjoitin kymmeniä vuosia sitten, mutta se tarina on kadonnut.

Heräisköhän se henkiin, se tarina ja se siemen, jos nostaisin sen tähän näppäimistölle ja kaivaisin esiin?

Utua maisemassa

Utua maisemassa.
Aikaiseen aamuun heräsin, vaikka illalla kävin tanssimassa ja valvoin kotiin tultuani aamun tunneille. Aurinko paistoi vielä tunti sitten. Kultasi vimeisiä lehdessä olevia keltaisia koivuja, teki niistä komeitapatsaita tyyneen aamuun.

Lähi lahdella joutsenet huusivat koko aamuna, sumuko tukki niiden suut, vai joko lähtivät kohti uusia uimapaikkoja matkan varrella. Tuolla ne eilenkin vain kelluivat ja nukkuivat aalloilla. Keräsivät voimia pitkää muuttomatkaa varten.
Ovat ne kauniita lintuja, mutta laulu ei niitä viihdyttävimpiä ääniä.

On tässä ollut muutama viikko sellaista mielenmuutosten ja arvioiden tekemisten aikaa ettei pahemmasta väliä.
Nyt on kuitenkin päätös tehty, sopimukset allekirjoitettu, teokset tilattu ja nyt sitten odotellaan , ei myyntiä, vaan sitä, kuinka ystävät suhtautuvat surutilityksiin ja mielen myllerryksiin joita tekstit käsittelevät. Olen saanut kyllä kannustusta siitä, että joku surunsa kanssa kamppaileva voisi löytää runoistani jotain samaa omista ajatuksistansa.  Vielä ovat ne suruaforismit odottamassa, niiden kohtalo on seuraavan päätöksen ja valinnan takana.
Eipä fb sivujen ulopuolella olevat ystävät ja tuttavat edes tiedä koko hankkeesta.
Eikä noita ystäviä niin suurta määrää ole matkan varrella mukaan jäänyt, että edes kannattaisi ajatella markkinointia. Rahaa en ole ajatellut tässä hankkeessa alkuunkaan.

Se siitä, teetti vain yhden viikonlopun matkan sinne toiseen kotiin, vaikka en tiedä mikä ja missä on kotini, kun en ole juuria saanut minkään paikkakunnan multaan juurtumaan. Istuttanut olen elämäni aikana monta pensasta, toiset on joku repinyt pois juurineen, jotkut eivät tykänneet uudesta paikasta, ja jotkut kasvavat täydessä kukoistuksessaan kuin juuri siihen paikkaan olisivat halunneetkin.

Tänään on rauhoittumisen aika, kahvia ja radio auki. Ilta tuo omat kuvionsa.

Syksyn tunnelmia.

  Tunnelmallista hämärää, sumua kattojen ja maiseman yllä, meri katoaa harmauden joukkoon ja sinne olisi hyvä murheissaan sukeltaa.
   Kyllä ne murheen mustat muistot tahtovat syksyisinä päivinä mieleen nousta, vaikka kuinka yrittäisi muokata ajatuksia näkemään se hyvä mikä aina kuitenkin on ihan lähellä, jos sen kaikessa kiireessään huomaisi ja kiinnittäisi ajatuksensa näkemään ja kokemaan sitä mikä tapahtuu tässä ja nyt. Menneissä vesissä vellominen ei ainakaan mieltä puhdista.
   Kävin eilen läpi kuva-arkistoja ja yllätyinpä useaan kertaan. Löysin kuvia joista en mitään muistanut, mutta vierähti hetki jos toinenkin kun useimpaan kuvaan liittyvät muistot tulvivat mieleen. Meillä ei ollut omaa kameraa vuosikymmeniin ja niin ovat kuvat ottamatta, ei ole lapsistakaan monta kuvaa, ellei joku niitä ottanut, koulukuvia lukuunottamatta. Eivät ole koskaan kysyneet miksi ei ole kuvia, ja vastaus olisi, kameraan ei ollut varaa, mutta eipä ollut velkojakaan! Asumistukia emme ikinä ole edes anoneet, tuskin olisin kehdannut niitä edes ottaa, omillaan piti tulla toimeen ja auttaa vielä muitakin. Anoppilaan menessämme mieheni kiirehti usein maksamaan mummon kauppalaskun tuttuun kauppaan ja tietenkin ruoka oli se mitä ostettiin, muita tuliaisia ei koskaan tullut mieleenkään hankkia. Paitsi, kerran ostin mummolle verhokankaat kammarin ikkunaan, kapeat, lyhyet verhot ja niillä oli ikkunat puettu.
   Että sellaista aikaa elettiin ja tulevaisuudelta odotettiin parempaa.
   Tuliko sitä parempaa, tuli ja ei, loppujen lopuksi kaiken tarpeellisen kun on saanut, ei voi valittaa. Nälkäisenä ei sentään tarvinnut mennä nukkumaan, mutta ei silloin menty kaupasta ostamaan eineksiä ja pizzoja, ei niitä ollut, eikä niitä nykyisinkään tarvittaisi. Kuolisivat pizzan tekijät nälkään jos elantonsa minun ostoista riippuisi. Eikä Saarioisten äidit tee minulle ruokaa, ei, ei edes maksalaatikkoa, se on liian makeaa, siirappista ja löllöä, uskallan arvostella, sehän on sentään luvallista. Atrian, rusinallisen maksalaatikon ostan kun kaupassa näen ja sen syön mielihalulla.
    Kaikkea tässä tulee mieleen, syksyn satoa mielen pohjukoilla, kun ne valokuvatkin osuivat silmiin tietokoneen sisuksista ja nettikuvina joita olen siirtänyt parempaan talteen, talteen josta ne pulpahtavat esiin odottamatta ja niistä mitään muistamatta. Hyvä kun niinkin. Ei olisi muisteltavaa, ellei olisi elänyt kaikkien muutosten ja uudistusten mukana ja saanut edes nettiin niitä talteen, vaikka, uskon että paperiversioina ovat albumeissa joita ei kukaan koskaan katso.
   Elämä on armollinen ja ankara. Kullekin ansionsa mukaan, sanotaan, mutta olemmeko me ansainneet kaikkia niitä huonoja asioita joita elämä eteemme tuo, tai ansainneet kaikkea sitä hyvää joka meille annetaan. Hyvää on se, että meillä on vapaus mennä luontoon, kävellä poluilla ja pitkospuilla, on järviä vesillä liikkumiseen ja paljon sellaista josta ei mitään tarvitse maksaa. Ilmaisia illallisia ei ole, mutta ilmaisia harrastusmahdollisuuksia on kaikkien ulottuvilla. Olisipa ikä kaksikymmentä, tai hiukan yli, en näin laiskan kankea olisi, paitsi, jos se lapsuuden ja nuoruuden unelma, joka jäi täyttymättä, täyttyisi siinä uudessa nuoruudessa. Silloin istuisin kirjoittamassa yötkin läpeensä, nyt eivät enää silmät kestä ja tuntuu ettei ketään kiinnosta mitä minä ajattelen, ei kannata kirjata ajatuksia paperille... ei kannata, mutta kirjoitan, enkä sillä mitään hanki, moni ystäväkin on kaikonnut, kun en muista pitää yhteyttä, vaikka, enhän minä elä mielikuvamaailmassa, minä elän mielenmaailmassa, jonka uskon vastaavan minua ja maailmankuvaani. Mielen maailma, mielikuva maailma... on niillä selkeä ero.
   Tänään kävin vain roskalaatikolla ja ajoin muutaman kilometrin autolla, kun sain vieraan juuri kun olin valmistautumassa lenkille lähtöön. Jääköön väliin luontoretki, kun tässä koneellakin nyt meni melkoinen hetki!
Havaitsin televisiosta kuinka nuori kirjailija kirjoitti läppärillä tekstiä ja oli muokannut näytöllä tekstin isommaksi kuin minä konsanaan. Nyt on minullakin teksti suurta, oikein suuri fontti joka näkyy ja se silmien tarkennus, tiiraus mikä fontti se oli, on helppoa kuin heinän luonti.
   Nyt kun tämä näkyy, ei malttaisi lopettaa, mutta niiden kuvien äärelle jälleen, uusia muistoja etsimään.