Muistoja ja hetkiä.

Muistot kumpuavat aikojen takaa, kuin lukisi päivälehteä josta voi kuulla äänet ja tuntea ihmisen kosketuksen.
Istuin usein äitini sairaalasängyn vierellä hänen viimeisen elinvuotensa aikana.
Harvoin hän, edes kuumeisena houraili, mutta senkin koin, että hän ei tiennyt aikaa eikä paikkaa. Vain pienen hetken hän oli kuin poissa siitä hetkestä jota elimme.

Kuumetta oli ollut jo useana päivänä ja oli pakko nostaa sängyn laidat ylös kun läksin veljeni luokse lounaalle. Palatessani äiti yritti tuskaisesti päästä pois sängystä. Hän oli työntänyt jalkansa jotenkin kummallisesti sinne rautojen väliin ja huusi tuskassaan isää avuksi.
Hoitajan kanssa autoimme hänet istumaan ja pienen hetken levättyään hän oli ihan ok.
Minulle ei koskaan selvinnyt tarkoittiko hän omaa isäänsä, vai aviopuolisooansa jota hän aina kutsui vain isä nimellä. Olihan meitä lapsia viisi ja isä, isä, kuului aikanaan usein siinä pirtissä. Äiti harvoin sanoi isän etunimeä, ainakin kun olimme perheenä yhdessä.

Äitini äiti menetti ajantajun sairauden vuoksi, dementoitui ja jopa puhe katosi viimeisinä vuosina.
Isomummo kulki ajatuksissansa lapsuuden ja nuoruuden pihapoluilla, kaipasi kotiin, karkaili ja sanoi olevansa menossa Ostolaan. Hän oli pirteä, hyväjalkainen ja nyvävointinen muistin häviämisestä huolimatta. Silloin, kun hän vielä muodosti sanoja, eikä vain katsonut kirkkailla silmillään suoraan silmiini, hän puhui lapsuuden karjamaista, muisteli aikoja joilla oli suuri merkitys hänen elämässään.

Samoin äiti, mutta hän kyllä eli tätä päivää, seurasi lasten ja lastenlasten elämää joka päivä. Äiti puhui lapsuudestansa joka oli ollut aiemmin minullekin kuin elämätön elämä, eli suurelta osin meille lapsille tuntematon kehitysvaihe äidin elämässä.
Olen onnellinen, että minulla oli aikaa olla äidin seurana, ottaa äiti kotiini ja viettää laatuaikaa, kaksistaan sen jälkeen kun mieheni kuoli. Meillä oli aikaa, me viihdyimme yhdessä ja sain oikeastaan vasta silloin mahdollisuuden tutustua äitiini, oppia tietämään ja kokemaan asioita yhdessä, aikuisina naisina, ei vain kuin äiti ja lapsi.

Puhuimme usein automatkoilla sodankin kokemuksista, Niistä ei isäni paljon puhunut.

Muistoissani vaelsin tänään äitini sairaalavuoteelle, hänen  88 v. syntymäpäiviinsä jotka vietimme sairaalassa. Äiti pukeutui juhlaan, nautti siitä hetkestä täysin rinnoin, ja me tarjosimme osastolla täytekakkukahvit vieraille ja potilaille. Silloin jo leijui ilmassa jonkinlainen jäähyväisten pehmeäsiipinen lintu joka oli tulossa. Kun me emme saa elämältä muuta kuin muistoja hetkistä, ne ovat tärkeitä, niillä on merkitystä vuosienkin takaa ja niiden avulla me jaksamme kohdata aina uusia tapahtumia, kerätä uusia muistoja.

Minun tulee teitä niin ikävä, sanoi äitini. Minun tuli tänään äitiä ikävä. Meillä oli sittenkin ihan liian vähän aikaa, nyt vasta sen ymmärrän.