Yksin, mutta ei yksin.

Aurinkoisia päiviä tälle viikolle on saatu, valoisaa ja hiukan plussaa päivälämpötilaan.
Muuten sitä valoa elämään aina kaipaa, jossain se piileksii tulevaisuus kirkkainen päivineen.

Luovalla ihmisellä ei aika tule pitkäksi, eikä ole tarvetta hankkia ajantappokaveria, kuten eräs tuttava niin osuvasti sanoi.
Kaikki eivät vain viihdy yksin. Pitää mennä ja tulla, etsiä seuraa vaikka torikojusta.
Taas tulee mieleen isäni. Hän teki niin sanottuja tupahommia; vuoli puu kauhoja koulun keittolaankin, teki suksia, vuoli vasaran ja kirveen varsia keskellä tupaa. Siinä sitä pyörittiin puulastujen keskellä, työnnettiin niitä takkaan sytykkeiksi ja laitettiin laatikkoon possun pehmikkeiksi. Siihen aikan pieni porsas tuotiin tupaan puu laatikkoon, koska navettassa se olis palellut ilman emoa, ja usein sellaiosta oli syötettäväkin monta kertaa päivässä.
Että sellaisessa "sikalassa" sitä minäkin olen elänyt. Ilmankos olen eri piireistä!

Minulle ei tuota  mitään kiusaa olla yksin. Ei haittaisi vaikka asuisin jossain korvessa, kunhan ei ihan tietön taipale aukaisi ovelta. Toki kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on tärkeää. Aivotoiminta lamaantuu ellei ole mitään ajateltavaa, suoranaista pohdittavaa minä kaipaan.
On tämä elämä näitä ongelmia minun tielleni kerännytkin, mutta kaikesta on selvittävä, ellei omin voimin, niin muiden auttamana.

Tällekin päivälle on aikataulu, asiat pitää hoitaa ajallaan, mennä kun kutsutaan.
Olisi niin monta kivaa juttua jonka haluaisi tehdä, mutta ei liikaa keskeneräisiä juttuja.
Kunhan nämä "solmuiset jutut" on taas avattu, vyyhti keritty, on taas aika katsoa uuteen suuntaan.