Ei ole kesä, mutta ei talvikaan.
Kuvan maisemiin matkustamiseen syttyi hillitön halu.
Se on se pohjoinen, liekö minussa villiä poroa ilman sarvia, vai onko pohjolan kitukasvuinen mänty kietonut minut juuriensa lonkeroihin, syvälle pohjolan karuun maahan? Jokin sinne vetää kuin jääkaapin ovi lahjaksi saatuja lausemagneetteja. Tartuntapinta on herkkä.
Norjan rannikolla ja Pykeijassa vieraillessani tuntui kuin olisin tullut pitkältä matkalta kotiin. Sama tunne valtaa Lapin tuntureilla ja tunturipuroilla, joskin nämä etelänkin korpimetsät antavat sielulle lääkettä. Jokainen meistä, sanotaan, on oman tiensä orja!
Miksi orja, miksi ei herra? Haluaisin ohjata omaa elämääni sinne missä henkinen minä tuntee olevansa kotona. Se vaatii kyllä ponnistuksia nyt, kun aika on kuljettanut asumaan ja elämään pois sieltä missä henki olisi herkimmillään ja sielu lepäisi.
Tänään aion mennä katsomaan asuntoa. Ristiriitaisin tuntein, kun haluan ja en halua, koska haluan vain sinne minne mieli halaa.
Olisiko se paras olla täällä, mennä ja olla sielläkin missä haaveillen tuntee olevansa kotona. Rajoituksia ei ole kuin omassa päässä.
Olen taas erään valinnan edessä, kukaan ei voi auttaa, päätös on tehtävä ihan itse, mutta epäröin, onko tuo sittenkään se koti jossa haluan asua. Katson ja mietin.... haaveillen pohjoisen avaruudesta, hangista ja sinisestä hämärästä joss voi ihailla jopa tähtitaivasta.
