Yksinäisyyden pohdiskelua.

Tulipa tässä hämärässä aamussa mieleen erään Tv ohjelman mietteet. Yksinäinen ihminen mietti ( pastori ) aikoinaan sitä, kuinka monta päivää hän voisi olla pois yliopiston luennoilta eikä kukaan huomaisi,että hän on pois. Kuinka monta päivää menisi, että joku alkaisi etsimään?
Se on minunkin mielessäni viivähtänyt enemmän kuin yhden kerran.
Joskus menee viikkoja ettei kukaan ihminen ota minuun yhteyttä. Naapurit eivät varmasti edes ajattele olenko kotona vai kylillä. Ei tuo minua ahdista! Olen tottunut tähän yksinäisen suden kohtaloon johon eräät tapahtumat ovat minut tavallaan ajaneet. Hiljaisuus, olemattomuus!

Tulee joskus mieleen, että tunteeko kukaan edes pahaa mieltä jos katoan kartalta, tunteeko syyllisyyttä tms. Se ei ole oleellista, vaan se, että nuori, opiskeleva ja elämässä lujasti kiinni oleva ihminen on tuntenut ja tuntee samoja ajatuksia.
Lehdet uutisoivat siitä kuinka yksinäisen vanhuksen elämää on mahdollisuus piristää, edes jouluna. En tunne olevani vanhus, en pelkää yksin olemista, enkä aio tuntea yksinäisyyttäkään, mutta tiedän monen tuntevan.

Kun seinät alkavat kaatua päälleni astun ovesta ulos, menen sinne missä on ihmisiä ja mistä löytyy ehkä tekemistäkin. Hyppään autoon ja ajan pois yksinäisyydestä! Kaikilla ei vain ole niitäkään mahdollisuuksia, tai puuttuu voimaa repäistä itsensä irti itsesäälistä. Heidän kohdallaan voi olla kyse sairaudestakin joka sitoo paikoilleeen.

Monen ihmisen elämästä ovat kadonneet huomiset!
Kuinka minä tai sinä, tai hän jolla on kaikki mahdollisuudet muutoksiin, voimme olla tukena toisillemme ja heille jotka eivät apua osaa, tai rohkene edes huutaa?