Viikko Lapissa, tai loppu elämä.

Aste pakkasta, joulukuun 2 päivä ja maassa juuri ja juuri valkoista lunta johon askeleet ovat tehneet hiekkaan asti painautuneen tumman kuvan jalkineesta. Ei siis talven tuntua ilmassa eikä maassa.

Kummallisen hiljaista on koko maisemassa. Eivät tirskuttele tiaiset, ei ole sirkuttajia ja variskin toimii kuin varas ainakin naapurin kuistilla. Kun roskapussi hetkeksikin unohtuu kuistille, on varis paikalla. Osaa ravistella pussit tyhjäksi.

En ole talia ulos laittanut, sen tapana kun on alkaa haisemaan näin lämpimillä säillä ja tottahan toki tintitkin tarvitsevat tuoretta talia, ei haisevaa läskiä!

Päivän suurin haaste, löytää vapaa hotelliviikko joulukuun loppuun, tai tammikuun alkuun. Risteilylippuja on taas pari kappaletta, mutta Lappiin halaa mieli. Kyllä se vielä niin on, että pohjoiseen muutan. Tämä kaipuu keskelle puhdasta luontoa ja haasteita ei jätä minua!
Pitää laittaa hakuun mies Lapista, voisin majoittua hiljaiseen huoneen nurkkaan, tuottamatta häiriötä. Liedellä kun saisin soppani keittää ja kahviini vettä olisin ihan onnessani ja tyytyväinen kuin kissa keinutuolissa.
Jaa, että miksi se mies Lapista, no siksi, että hänellä olisi tarjota se nurkka kodistaan. En minä naimisiin halua, Lappiin on kaipuu.
Jos ei muu auta, eikä ihmeitä tapahdu, pakko alkaa katselemaan omaa kotia vähintään Oulun korkeudelta! Täällä ei ole enää kivaa, pian 60 vuotta olen opetellut olemaan muuta kuin Keskipohojalainen enkä ole oppinut.

Miksi se tuo ihmisen mieli onkin niin kaavoihin kangistunut, että mitä vanhemmaksi tulet, sen enemmän lapsuuden kokemukset ja muistot merkitsevät?
Toisaalta kaikista kokemuksista ja ihmisistä jotka ovat elämässä vaikuttaneet, jotenkin koskettaneet tunteita hyvässä ja pahassa, ovat kuin väriläiskiä iholla. Niitä ei voi pestä pois, ne pysyvät.
Rakkaus ja rakkauden menettäminen.... vaikeita kysymyksiä joita olen itsekin pohtinut.
Kun on rakastunut ei edes ajattele sitä mahdollisuutta, että sen menettäisi, ettei olisi sitä rakasta ihmistä jonka kanssa elämä on jaettu ja aiotaan jakaa jokainen tuleva päivä kaikilla elämän kokemuksilla.
Itselleni tuli elämäni ensimmäinen koha hetki kun isäni nukkui pois. Silloin tuntui ettei elämässä voi luottaa mihinkään, isäni, vasta 70 vuotias nukkui pois, äkillisesti, mutta ennätin jättää hyvästit ja toivottaa hyvää yötä.
Kun menetin puolisoni luottamukseni elämään hävisi, mikään ei ole pysyvöää, mikään mitä haluaa omistaa, ei ole omaa lopullisesti. Uskoni rakkauden voimaan hävisi.
En uskalla rakastua, etten menettäisi ja kokisi samaa tunnetta. Luopuminen on niin kova kokemus että sen hyväksyminen otti aikansa. Sellaista ajatusta kannoin vuosia, en rakastu etten koe samaa!!!

Eihän ihminen sittenkään voi hallita tunteitansa.
Olen ihastunut moneenkin ihmiseen. Jopa tunsin liian suuria tunteitakin, mutta se oli se yksi tarina joka päätyi toisen osapuolen vastentahtoiseen vanhaan paluuseen. Tuttu tarina jotka minut silloin tunsivat, kymmenenkö vuotta siitäkin jo, on toki enemmän...

Tuo Lapin mies jota ei ole olemassa, mutta joka voisi ilmestyä kuin kuu pimeälle taivaalle, voisi olla se tie sinne kaamoksen keskelle... tai, voihan se mies olla vaikka etelänavalta, jos kuljettaa minut sinne Lappiin pysyvästi. Tämä on pakko ottaa huumorin kannalla, koska ihan totta puhuakseni, etsin kaiken aikaa asuntoa sieltä napapiirin tienoilta ja sinne halaa mieli lomallekin.
Edes muutama päivä ennen Joulua, tai Jouluna, kunhan mieleni saisi taas hunajaa.